Romaani tutuksi

c) Keskustelkaa lopuksi: Mihin ryhmään tuli eniten jäseniä, mihin vähiten? Mistä se voisi johtua?

Eero. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin tekee.
Juhani. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin, nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.
Tuomas. Miksi häntä äköittelet, Eero?
Juhani. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä. Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.
Timo. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan? Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran viisaudessansa antoi?
Lauri. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.
Juhani. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. – Ovi auki!
Aapo. Huomaa, että olemme telkien takana.
Timo. Puskuri on päällä, vahva puskuri.
Juhani. Katkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.
Aapo. Onhan pääsi jo perin pyörässä.
Juhani. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä, veikkoni!
Simeoni. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti lukkarin kanssa.
Juhani. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! – Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois! "Ulos koko pataljona!" huusi kapteeni vihoissansa.

Silloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten pakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien kontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas kaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo vaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti kohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi Kiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi, syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat: hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun veljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi korven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat iskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella. Kuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska pedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat uhriansa.

Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa; mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta. Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin piiat kuin rengit. – Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee, seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä. Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas, silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska "kultakäpynen” hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän itseksensä lausuili, "hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä kasvattaa", siitähän säteilee kainon emännän katse.

Tuomas. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.
Juhani. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.
Tuomas. Tule!
Juhani. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.
Tuomas. Pois! sanon minä.
Juhani. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.
Tuomas. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!
Juhani. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä näet kuinka pääni höyryy.
Tuomas. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin.
Juhani. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi.

He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet, multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallion-kieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukula-kivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille.

Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri kirkonkylä, ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen, komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen, vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla.

Mutta kivellä, kierrottuina savuun, seisoivat kalveina peikkoina veljekset, ampuen, ladaten, ja ampuen lakkaamatta ja aina kiirahteli härkiä maahan. Pyssyt leimahtelivat, paukahtelivat, mutta ankarammin vielä tuolla korkeudessa jyrisi ja välähteli, jossa ukkonen pilvien vuorilla ajeli. Silloin savu ja taivaan pimeät pilvet saattoivat synkeän hämärän Hiidenkiven ympärille. Hämärässä kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma. Heräsi myös Lauri nyt puoleksi valveilleen, avasi silmänsä, mutta näki ainoastaan kamoittavan himmeyden ja himmeydessä tummia haamuja seisovan ympärillään. Hän kuuli verrattoman melskeen, kuuli vierestänsä, kuuli alhaalta maasta ja ylhäältä korkeudesta; ja levottomassa veressään tuntui hänestä vielä kuin olisi kaikki vaipunut alaspäin kiivaalla vauhdilla. Synkeä aatos astui hänen mieleensä ja hän lausui itsekseen: "näin mennään syvyyden pätsiin, mennään; mutta mennään sitten; mikä auttaa enään?" Niin hän lausui, käänsi kylkensä, ummisti silmänsä ja nukkui jälleen sikeään uneen.

Mutta niinkuin komea linna, niin vaatehti itsensä Hiidenkivi savuiseen kauhtanaan, matkien ukkosen kieltä. Sen ympärillä lainehti veri ja sadottain keikahteli siinä sorkkia ilmassa. Jyritteli ukkonen pilvissä, jotka nyt rupesivat raskaasti satamaan, ammentaen vettä alas kohisevaan korpeen. Mutta tehty oli murha-työ, ei näkynyt enää pystyssä yhtään ainoaa sarvea. Maassa makasivat Viertolan kartanon kolmekymmentä ja kolme härkää, mikä jo kuolleena vallan, mikä potkien vielä; ja sieltä ja täältä kuului kuolonkamppauksen korahtelevia hengenvetoja. Mutta alas kiveltä astuivat veljekset koirinensa, riensivät verhoon tuuhean kuusen juurelle; sillä tuimasti satoi ukkospilvi ja huokaili partainen salo. Tässä he seisoivat, katsellen edessään kuoleman runsasta niittoa; ja monena solisevana purona juoksi verinen vesi Hiidenkiven ympäriltä kohden jokaista suuntaa. Mutta koska sade oli lakannut, astuivat he verhosta ulos, käyskelivät äänettöminä irvistellen uhriensa ympärillä, katsellen kamoittavasti ja tuolloin, tällöin ravistaen päitänsä.

Kerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla joutui mies taasen hieman harhateille, liittyi iloiseen hummaukseen, Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin pariin. Tammiston viileässä ullakkokammarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävätä pulloa, haastelivat hartaasti, laulelivat ja halailivat armahimpina ystävinä. Niin he viettivät kaksi yötä ja päivää, hurraten ja lauleskellen ja huolettomasti heitellen hareita silmiänsä korkean kammarin tuulisesta akkunasta ulos. Katselivat he yli lantaisen tarhan, yli olkisen ometan, yli kivisen mäen, yli peltojen ja niittujen, aina Lemmilän kaukaiseen suohon, jonka kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, sinkoilivat joutsenet, kiertoilivat sinne, tänne muuttoretkellänsä eteläisiin maihin. Niinpä he välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohisilmillänsä katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.

Mutta koitti viimein kolmas päivä, ja ystävykset heräsivät kivistelevällä päällä kolkoilta vuoteiltansa. Lopussa oli sekä rahat että viina, ja mitään keinoa ei löytynyt enään saattaa aukenemaan emäntien leilit. Äänetönnä ja karmealla naamalla päättyi Timo nyt astelemaan kohden kotoa: asteli kihnustaen pitkin kujaa, asteli murheellista mäkeä ylös, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti riippuivat miehen verkahousut, ja housujen sekä punaraannollisen liivin välistä molkahteli paita julmasti ulkona; pieninä, veren-ponnistamina tuijoittelivat silmät hänen päässään, koska hän, tukka tuhannessa taakelossa, käyskeli Kekkuriin päin; ja kauas kajasti miehen avoin rinta, kajasti ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin asteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät, vuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä kovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana tonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas, näytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon. Mutta puihin, kiviin ja kantoihin ei hän nyt juuri luonutkaan silmiänsä, teroitti vaan katseensa yhä eteenpäin, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Ken ikänä tuli häntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, tuskinpa viitsi hän yhtään ainoata kertaa mulauttaa silmäänsä heidän puoleensa, ja vaivoin olisi hän enemmin tällä retkellä tehnyt, vaikka itse Suomen suuri-ruhtinas olisi käynyt hänen ohitsensa kivisellä polulla. Äänetönnä, hymyisesti muistellen kotoa, sen emäntää, sen väkeä ja lapsiansa, asteli hän eteenpäin, ja tuolloin, tällöin tunkeusi ulos hänen povestansa äkkinen, mutta hiljainen puhkaus.