Tehtäviin liittyvät tekstit

Napsauta ikonia valitsemaasi karttalinjaan

 

Tuli

LUKU 3

Kaisa. Kuule mitä nyt ennustan.

Eero. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä kuppailemaan niskaan.

Juhani. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai'on kotia tullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta Aatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa.

Kaisa. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös, ja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja soita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy sinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä, puuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaasen tuo kirottu pääsi. Tämä kuulkaa ja muistakaa.

LUKU 3

Päivä hämärtyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen; välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi tuima ukkos-ilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli kohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea täynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja tuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle, virtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi, ja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden Sonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän kuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät herättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä. Heidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa muistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon riehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä yössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta kylässä. – Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka paikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä, loiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset harreillaan pystyssä kuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijoittelivat he kohden toinen toistansa muutaman silmänräpäyksen.

Simeoni. Tuomiopäivä!

Juhani. Missä ollaan, missä ollaan?

Simeoni. Jokos mennään?

Juhani. Auta meitä, armo!

Aapo. Hirveätä, hirveätä!

Tuomas. Hirveätä kyllä.

Timo. Herra varjele meitä poika parkoja!

Simeoni. Jopa kellot soivat!

Juhani. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!

Simeoni. "Taivaan kellot soivat!"

Juhani. "Ja vaipuvat mun voiman'!"

Simeoni. Ja näinkös nyt vaan mennään?

Juhani. Auta meitä, laupeus ja armo!

Aapo. Voi kauheutta!

Juhani. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takin-hännästäni kiinni! Hii, haa!

Simeoni. Hii, haa! nyt mennään, mennään!

Juhani. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!

Tuomas. Tässä olen; mitä tahdot?

Juhani. Rukoile!

Tuomas. Niin, rukoile tässä.

Juhani. Rukoile, Timo, jos taidat!

Timo. Tahdon koettaa.

Juhani. Tee se pian!

Timo. O Herra, suru suuri, o Bethlehemin armo-istuin!

Juhani. Mitä sanoo Lauri?

Lauri. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa.

Juhani. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole loppu juuri vielä.

Simeoni. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin!

Juhani. Tai yksi viikko, kallis viikko! – Mutta mitä aattelemme tästä kamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta?

Aapo. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset.

Juhani. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa.

Eero. Tulessa on pappilan riihi.

Juhani. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän hien virrassa.

Timo. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.

Juhani. Verraton hetki!

Simeoni. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.

Juhani. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeen-aikaisen veisun Rajamäen rykmentistä?

Simeoni. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa?

Juhani. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä kaikkia, kaikkia, lukkariakin!

Simeoni. Se rukous on taivaalle otollinen.

Juhani. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kiilustaa kiven kyljestä nuo silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus niistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme. Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!

Lauri. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.

Juhani. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!

LUKU 4

Yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen. Sillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä rupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa paloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu koitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä kekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät myös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana, pukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille makuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta nousi juttu tuosta jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan välillä.

LUKU 4

Juhani. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen? – Mutta – onhan sauna mennyt helvettiin!

Eero. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.

Juhani. Olisiko se palanut?

Eero. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on Jukolan isännän sauna, vaan ei minun.

Juhani. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eileen illalla, ellen väärin muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen. Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan, veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.

Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.

Juhani. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.

Eero. "Ja saunaton talo ei käy laatuun", sanoi Juhani.

Juhani. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat, nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.

Timo. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.

Juhani. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.

Aapo. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.

LUKU 5

Lähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain eräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien ääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja ruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän tukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he seisoivat, tuijoitellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He katsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen kiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan valonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana silmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin vastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen seisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas jotenkin tuikealla äänellä:

Tuomas. Mitä puuttuu?

Juhani. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin turskisti. – Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän? Mitä sanoisimme hänelle?

Aapo. Enhän totisesti tiedä.

Timo. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis.

Juhani. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta. Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan muistatte, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet armaat.

Timo. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on niinkuin hirveä puskuri pääni ovella.

Simeoni. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan.

Timo. Eipä hän salli.

Juhani. Tämä on hirmuista!

Aapo. Hirmuista!

Timo. Totisesti hirmuista.

Juhani. Mitä tehdä?

Tuomas. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka hän on ja mitä hän tahtoo.

Juhani. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä tahdot meistä? – Ei sanaakaan vastimeksi.

Lauri. Otamme tuliskekäleet.

Juhani. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano nimeäs, sukuas ja asiaas.

Lauri. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta.

Juhani. Kun uskaltais.

Tuomas. Yksi kuolema Herralle velkaa.

Juhani. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!

Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää vankkurien takana, joka erin-omaisella hohteella katseli häntä vastaan. Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.

Juhani. Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.

Simeoni. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.

Juhani. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.

Simeoni. Huomaa sitten kuinka sanelen. – Tässä seisomme.

Juhani. Tässä seisomme!

Simeoni. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.

Juhani. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!

Simeoni. Mene tiehes.

Juhani. Mene helvettiis!

Simeoni. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.

Juhani. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja.

Simeoni. Vaikka emme lukeakkaan osaa.

Juhani. Vaikka emme lukeakkaan osaa.

Simeoni. Mutta uskomme kuitenkin.

Juhani. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen.

Simeoni. Mene nyt.

Juhani. Mene nyt!

Simeoni. Kohta kukko kiekuu.

Juhani. Kohta kukko kiekuu!

Simeoni. Ja Herran valkeutta huutaa.

Juhani. Ja Herran Zebaothin valkeutta huutaa!

Simeoni. Mutta hän ei ole huomaavinansa.

Juhani. Mutta hän ei ole huom..... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt muuta tällä erällä kuin – nyt pojat!

Silloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman vauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin hän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas, rohkeni hän lopulta seisahtua, puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja veljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen hevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa mutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt ennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös temmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi veljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön hämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä. – Mutta vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset lähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin.

LUKU 6

Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät, ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet, koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein yht'aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa. Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa, joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talvi-yön sydämmessä, ja, oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi.

Aapo. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä.

LUKU 9

Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: "housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa huhtokaamme!" Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan, kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohoittaen tulisesta leikistä.

Ravinto

LUKU 1

Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko, kutsuttu "Männistön muoriksi"; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle, käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria, vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan, huolimatta äitinsä huudoista.

LUKU 6

Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille, jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot. Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pöyreäkarvaisen kontion; mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.

Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla nahallansa muutaman makean palan. – Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi. Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta, ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. – Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.

Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen, näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä. – Mitä päätti nyt Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua pirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse, raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin ilmoittamaan mitä oli tapahtunut.

Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä, köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä, luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin. Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä, kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa.

Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi tuoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna. Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista ja tulikivi-jauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät keltaruskeata tervaa päälle.

Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen Valkonsa talvisesta muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen, sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirvensarvia, pirtin seinyksellä, ulettuen maasta ylös katon räystääsen asti. – Niin varustettuna taisivat he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.

LUKU 6

Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas. – Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta.

Aapo. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä.

Juhani. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valko-raiskan kaurakasaa tuolla soimessa. – Kas niin! olkoon menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset.

LUKU 9

Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin, Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä, katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi, vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten, surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös muut veljet yölliseen lepoon.

LUKU 9

Aapo. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo väheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin johtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot, männistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja leikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme kuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille, joita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin ellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen, tekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme, puristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa liha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden; mutta koska huhdassamme seisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä kolkkeilemme, no niinhän silloin työksentelemme kuin oikeassa talossa. Mutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä kiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja luulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa huhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi.

Tuomas. Sitä neuvoa kelpaa harkita.

Juhani. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei hatsaleen ämmän pääkkösestä.

Aapo. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy.

LUKU 10

Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan.

LUKU 12

Lapiot ja kirveet olalla, läksivät he eräänä päivänä alas suohon sitä raivaamaan ja ojittamaan. Kaivoivat he ensin valta-ojan, suoran ja syvän, ja siihen johdattivat pienempiä molemmilta puolilta; ja korkeita harjuja sammaleista, mudasta ja savesta nousi pian ojain partaille. Kasvoi siinä kuihtuvia, matalia koivuja; ne kaadettiin ja kannettiin kasoihin seuraavana kesänä poltettaviksi; ja uutta niittua karttui Impivaaran taloon. Niin he työksentelivät monta raskasta päivää varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Ja ojitettuna nähtiin lopulta suurin osa kolkkoa Sompiosuota, jonka pinta nyt rupesi päivä päivältä käymään aina kuivemmaksi. – Mutta kylvö-aika oli tullut, ja taasen kylvi Tuomas pellon, ja pian kohosi maasta oras. – Talvensa viettivät veljekset samoin kuin menneen, lukua harjoitellen; ja olipa viimein vähäkatkismus tarttunut heidän muistoonsa. Mutta eivät pysäyneet vielä Eero, Lauri ja Aapo, vaan jatkoivat lukuansa yhä eteenpäin kohden katkismuksen loppua. Nälkäisellä vatsalla istuivat he monta päivää kirjansa ääressä; sillä huonosti oli otus karttunut menneenä syksynä, ja lyhyempi kuin ennen oli ollut heidän aikansa pyyntiin. He kyllä retkeilivät metsissä nytkin, hiihdellen ympäri, mutta tiukka oli heidän vaivansa palkka.

Tulipa viimein viherjöitsevä kesä, ja reheänä kasvoi ruis Impivaaran pellolla. Mutta kerran taasen tuuli äkisti pohjoseen kääntyi, sieltä liehtoi hän tuimasti pitkän kesä-päivän, kunnes hän illan tullessa vaikeni ja vaipui lepoon. Kuin hauta niin äänetön ja kylmä oli yö, ja pellon povella makasi harmaa halla, hengittäen kuoloa kylmää. Varhain seuraavana aamuna astuivat veljekset pirtistänsä ulos ja katselivat kauhistuen hävitystä vainiolla. Ja valkeana, lakastuneena kajasti pian äsken viherjöitsevä laiho. Tuumiskelivat miehet mitä nyt tehdä ja mihin keinoon ryhtyä, ja harkitsivat parhaaksi, raivaten ja kaivellen perin pohjin kuivata Sompiosuo, josta he tiesivät hallan nousevan heidän pelloillensa. Niin he päättivät, ja möyräilivät ja kaivelivat sumuisessa suossa, kuluessa kuuman kesän, nähden usein mieltä synkistävää nälkää. Oli silloin työpäivä raskas; väsyneinä käyskelivät he kotiansa vasta auringon laskiessa, ja tuskan ja vaivan musta juonne ympäröitsi vaisun miehen huulet.

Mutta syksyn tullessa oli suo jo reunasta reunaan ojassa ja kuivaksi nurmeksi muuttunut sen kamara; ja oli siinä veljeksillä uusi, oivallinen niittu, lakea Sompioniittu. Taasen pelto kylvettiin, ja kuokittu oli uusia sarkojakin ahosta kesäkylvöä varten tulevaksi kevääksi. Mutta metsä-otuksen karttumista oli kovin hämmentänyt menneen kevään kylmyys, ja vähemmin kuin koskaan ennen ehtivät nyt veljekset hankkia varoja talveksi. Kovin siis kiristi heitä nälkä tämän talven kuluessa, jona syllänpaksu lumi peitti maan ja pakkanen oli ankara. Seinät paukahtelivat, kivet ja kalliot halkesivat, ja pienet lintuset putoilivat lumisiukaleina, kuolleina ilmasta alas. Huomasipa usein matkamies, että sylki hänen suustansa jäätyi ilmassa kiinteäksi palloksi, ja kun ehti se maahan, liukui se kilisten tallan sileällä jäljellä. – Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean, kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä keinolla tyydytettäisiin naukuva maha.

Juhani. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten kun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren kimpaleen? Tuhannen tulimmaista! kaksi kuivaa, pihkaista oravan koipea. Mutta sellaisesta atriasta ei ole aikamiehen mako suuriakaan tietävänänsä. Mitä sanot, Tuomas?

Tuomas. Siristä nälkävyötäs.

Juhani. Katso: olenpa keskeltä pieni kuin armahin röökinä, pieni kuin ruskea vihalainen; mutta se konsti ei auta meitä ijäksi. Ei auta, vaan mikä on tehtävämme, se tehkäämme, ja pian. Sydän kuristuu, veljeni, sydän kuristuu ja kolkosta ikävyydestä lakastuu miehen mieli.

Simeoni. Olisko tässä enään muuta keinoa edessämme, kuin maantie, kerjäläisen pitkä ja kova peltosarka?

Juhani. Se olkoon viimeinen pelastuksen tie. – Mutta minä hengitän kuin tyhjästä tynnöristä. Eikö enään keksi yhtään ainoata konstia ja koukkua veli Aapon aivo?

Aapo. Mitä voimme saattaa matkaan tyhjästä?

Juhani. Tyhjästähän on luotu koko tämä maailmakin. Miksi ei syntyisi siitä sitten edes yksi kappale tamppukakkua?

Aapo. Jos kaikkivaltiaita olisimme.

Juhani. Ah! jos olisimme edes heidän pitenttipoikiansa, niin nytpä hyppelisimme tuolla kultaisilla kartanoilla, ja mannaa, pojat, paljasta mannaa söisimme ja hunajaa joisimme kuin vettä virrasta vaan. Niinpä herrastelisimme; ja syljeskellen kuultelisimme kun jokin kerjäläisrukka maan päältä meille kertoilisi seitsemästä viheljäisestä veljeksestä tuolla alhaalla mutaisen Sompiosuon varrella, jotka oljentelevat savuisessa pirtissä kuin nahkasiivet toinentoisensa niskoilla hongan holossa, ja näkevät nälkää kuin sudet.

Eero. Mitä turhia kuvailet? Käykäämme Kuokkalan korpeen tarkemmin tutkimaan tuota seutua, jonka syksyllä liian helposti heitimme.

Juhani. Kontiot menivät sieltä helvettiin; se on melkein vissi asia.

Eero. Melkein! Mikä hulluus tässä istua nälässämme ristissä käsin, kun ehkä voimme toimittaa itsellemme oivalliset paistit? Toivomme on heikko, mutta koettakaamme, lähtekäämme mainittuun korpeen, ja ellemme kohtaa siellä karhua, niin kenties jonkun muun otuksen. Mutta jos ei tämäkään onnistuisi, niin onhan silloin lähellä Kuokkalan talo, josta saamme lainaksi ainakin leivän miestä kohden ja ehkä vielä muutaman vakan herneitäkin. Ihmisiin on tässä viimeinkin turvattava, ellei omat keinomme onnistuisi. Mutta me otamme lainaksi ja maksamme koska jaksamme.

Niin haasteli Eero, ja vihdoin muutkin parhaaksi harkitsivat hänen neuvoansa seurata. Pyssyt kainalossa, läksivät he koirinensa hiihtämään kohden Kuokkalan korpea. Liukkaasti suksi hangella juoksi, mutta huohoittain ja hitaammin kuin ennen nyt retkeilivät veljekset; polviensa entinen jäntevyys tuntui jotenkin hervottomaksi. Lopulta ehtivät he tarkoitettuun tienoonsa ja rupesivat hiihtelemään tuonne, tänne kohden kaikkia suuntia, etsien kontiota, vaan aivan turhaan. Ilta läheni, veljekset heittivät jo kaiken toivon, mutta päättivät Eeron kehoituksesta vielä kerran etsiä erään metsäisen kallion ympäristöä korvessa. Heidän sinne tultuansa, nousi pian tuima haukunta, ja ulos jynkästä kuusistosta rynkäsi karhu, kiirehti pois, ja pyrynä pyöriskeli lumi hänen jäljessään. Juoksi hän, monialle mutkistellen, monialle kaarrellen liukuivat veljekset kiiltävillä suksillansa, ja koirien mekastavasta äänestä karheasti joroitteli pakkasen äkeä ilma. Kuuluipa viimein ampaus Tuomaan pyssystä, ja, verta vuodattaen, ryömi kontio hangessa. Karkasivat hänen päällensä koirat, läheni häntä mies jykevällä karhukeihäällänsä, ja siinä melkein ilman yhtään vastaanrynnistystä otti otso kuolemansa miehen keihäästä ja koirien hampaista. Alas kämmenillensä hän vaipui ja puhalti ulos henkensä hurmeiseen lumeen. Mutta tuskin tämä olikaan tapahtunut ja veljekset kokoontuneet saaliinsa ympärille, niin jopa metsästä taasen kuului tulinen haukunta ja reuhu. Silloin kaksi nuorta, vuoskuntaista karhua kiippaisi, koiria paeten, ulos konnostansa, muutama sata askel pois sen talvisijasta, joka ensiksi kohdattiin ja saavutettiin. Ja nousi kiivas tappelus villaisten penikkain ja rohkean Killin ja Kiiskin välille, joka purevana, verisenä kesti, kunnes veljekset keihäinensä riensivät apuun koirillensa. Pian myös kaatoivat he kiukkuisesti taistelevat mullikarhut, ja lopettivat karvoja pyryttävän leikin.

Mutta ilta oli tullut; kannettiin lihava saalis kuusisen, sammaleisen kallion juurelle ja tehtiin valkea. Mutta valkean tuuliselle puolelle rakettiin yösijat partaisista havuista, ja havuista kohotettiin verho seivästen ja karankojen nojalle, joka esti tuulen liehtoomasta ja saattoi nuotion liekin suopeasti loimoittamaan. Siitä kävivät nyt veljekset maistavan illallisen toimeen, piirsivät ja nylkivät emäkontion muhkean kääpän, leikkasivat siitä pehmeitä viiluja, paistoivat ne tulessa ja täyttivät mieluisasti nälkäiset vatsansa, eivätkä myös unohtaneet Killiä ja Kiiskiä. Ja nukkuivat he pian partaiselle vuoteellensa, koska väsynyt ruumis oli ravittu ja murhe nälästä moneksi päiväksi poistettu. Herttaisesti lepäsivät myös koirat, juostuansa kauan ja kiivaasti; lepäsivät, leuka käpälällä, tuolloin, tällöin avaten silmiänsä, jotka jalolla tyyneydellä olivat teroitetut kohden verisiä otuksia kinoksella. Lepäsivät he kaikki nuotion leimutessa ja taivaan tähtien pilkkiessä; mutta heidän ympärillään kuivettuneissa kuusissa paukahteli pakkanen ja jylhässä metsässä veisailivat kylmät, huokailevat tuulet. Ja aamun valjetessa läksivät veljekset hiihtelemään saaliinensa kohden kotoa taas; ja raskas oli heidän taakkansa, mutta hauska.

Varhainen ja kaunis oli seuraava kevät. Ahkerasti harjoittelivat veljekset kalastamista kirkkaalla Ilvesjärvellä; ja heidän verkkoonsa takertui tai onkeensa tarttui moni kyrmyniskainen ahven ja kultakylkinen sorva. Rannalla, tuoksuavan tuomen verhossa he istuivat monen kelmeän kesäaamun kajastaessa, lippaellen ylös ongillansa Ahtolan kiiltävää karjaa. Siinä sorsat naristen lentelivät pitkin järven öljytyynettä pintaa, ja veljesten luoti heistä kaatoi lennosta monta. Kaunis oli kevät niin Ilvesjärven rannoilla kuin niituilla ja laihopelloilla Impivaaran pirtin ympärillä, jossa uhkea vilja rehoitti, kasvain päivien hohtavassa paisteessa ja öitten lempeässä viileessä. Riehui tänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja tyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla, teroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen kamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä heleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata. Helteisessä poudassa niitettiin niitut ja leikattiin pellon raskastähkäiset rukiit; ja korkeina torneina seisoivat niin suovat Luhta- ja Sompioniituilla kuin aumat pirtin ympärillä. Runsaimman sadon tuotti tämä kesä, jota veljekset aina riemuiten muistelivat "kultaisena kesänä".

Väkivalta

LUKU 2

Äänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua. Mutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli ivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin rupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi, supistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta mustassa korvessa katsahtaa ulos päivän valkeuteen. Mutta nyt tapahtui että Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi äkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja läksi juoksemaan kaikin voimin, mutta julmistuneena kaappasi Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat myös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu oli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat kahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja rupesivat – sokeasti, äheltäen – repimään, riistomaan ja huhtoen käyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta tuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin rautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä vasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi palloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä lehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo voittajina, huusivat korkealla äänellä: "rukoiletteko, sen vietävät, armoa?"; ja kaiku pilvistä vastasi: "armoa!" Mutta kauan pinnistelivät Toukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan. Siinä he makasivat revityillä takin-liepeillä ja turpuneilla kasvoilla, niellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton miehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli heille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys. Varsinkin oli Eeron kanssa melskeessä pahoin menetelty; sillä vartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän tappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten jaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin runtoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja kokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin.

Mutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä kanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä kurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen. Viha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä, jotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen päässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin sota-orhi hän puhalteli ja huohotteli.

Juhani. Ha'e aapiseni, ha'e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä sinut muutoin niin että rapas lentää. Ha'e Herran tähden se punakansinen aapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin!

Toukolainen. Älä lyö!

Juhani. A-p-c-kirja!

Toukolainen. Tuonnehan sen viskasin pensaasen.

Juhani. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lilli-hankulla, sinä junkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä riivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani?

Toukolainen. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni!

Juhani. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja!

Toukolainen. Tässä, sinä hirveä mies.

Juhani. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti.

Toukolainen. Mitä? Suudella?

Juhani. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos selkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltani musta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempain puolesta! – Kas niin.

Toukolainen. Oletko tyytyväinen?

Juhani. Vallan tyytyväinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit tällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä, olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt. Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu, jota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä?

Toukolainen. Sitä en tiedä.

Juhani. Sano kidastasi!

Toukolainen. Minä en tiedä.

Juhani. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan, niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnä-oloni ei ole sinulle juuri terveellistä. – Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä pistosta päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman kaupan päälle.

Tuomas. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.

Juhani. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen. – Mutta jättäkäämme tämä hirveästi kynnetty, tuhanteen ristiin viilletty maantien-sarka. Tässä ei ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen, kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisin.

LUKU 3

Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pöyreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia härän-silmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta. – Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: "Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne". Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.

Timo. Missä on pussini?

Lauri. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.

Juhani. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!

Lauri. Mitä? Eikö syötäisi nyt?

Juhani. Ei einettäkään!

Lauri. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.

Juhani. Olkoot pussit koreasti rauhassa.

Aapo. Mikä on tarkoitukses?

Juhani. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!

Aapo. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.

Juhani. Anna hänen nauraa! Minä en syö. – Eero tavailee jo, kas, kas. – Minä en syö.

Tuomas. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun kohta kanervaisella polstarilla.

Juhani. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.

Eero. Minä suostun tuumaan, pojat.

Aapo. Mitä hulluuksia taas?

Juhani. Vankeudesta pois!

Aapo. Ymmärrys hoi!

Juhani. Sonnimäen hongisto hoi!

Eero. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.

Juhani. Vastasi kuin poika.

Aapo. Simeoni, koeta parastas.

Simeoni. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat. Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.

Aapo. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.

Juhani. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä, pojat; luontoni ei kestä kauemmin.

Tuomas. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois, pojat!

Juhani. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä, totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä hiiskahdakkaan enemmin nyt.

Eero. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.

Juhani. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.

Eero. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.

Juhani. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?

Simeoni. Hän pistelee.

Juhani. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika, piikki-porsas, sinä sammakko!

Simeoni. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!

Juhani. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan pinnistää, köniinsä saa.

Tuomas. Kaikki liriin, kaikki!

Aapo. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?

Timo. "Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia", sentähden "pillit pussiin ja pois" ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää asiani vielä yhdellä sanalla: "kahden puolen kirves hiotaan".

Aapo. Lauri, kuinka teet?

Lauri. Käyn tästä Sonnimäelle.

Aapo. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te hullut miehet!

Juhani. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin – Herra Kiesus! – tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?

Aapo. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.

Tuomas. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.

Juhani. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.

Eero. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.

Juhani. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään. Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna, ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen, ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsa-vihkoni etusormensa ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!

Tuomas. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.

Eero. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin tekee.

Juhani. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin, nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.

Tuomas. Miksi häntä äköittelet, Eero?

Juhani. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä. Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.

Timo. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan? Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran viisaudessansa antoi?

Lauri. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.

Juhani. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. – Ovi auki!

Aapo. Huomaa, että olemme telkien takana.

Timo. Puskuri on päällä, vahva puskuri.

Juhani. Katkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.

Aapo. Onhan pääsi jo perin pyörässä.

Juhani. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä, veikkoni!

Simeoni. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti lukkarin kanssa.

Juhani. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! – Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois! "Ulos koko pataljona!" huusi kapteeni vihoissansa.

Tuomas. Ovi hakaan, Eero!

Eero. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin takaportista ulos. – Ha'assa on ovi.

Aapo. Minä varoitan teitä!

Juhani. Tehty on tehty. Katsos tuossa!

Aapo. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!

Simeoni. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!

Juhani. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.

Simeoni. Meitä poloisia!

Juhani. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?

Simeoni. Minä seuraan teitä, velikulta!

Juhani. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?

Aapo. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän tässä enää muuta, koska kerran on pahanen kelkassamme.

Juhani. Istu ja pala!

Tuomas. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.

Juhani. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.

Tuomas. Tule!

Juhani. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.

Tuomas. Pois! sanon minä.

Juhani. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.

Tuomas. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!

Juhani. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä näet kuinka pääni höyryy.

Tuomas. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin.

Juhani. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi.

He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet, multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallion-kieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukula-kivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille.

LUKU 4

Seuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen toisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta, joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi, ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn eväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa. Tällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä vastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset eivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia vartijoitansa kohtaan.

Mutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut näin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten kostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa, yhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä tien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan torkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein, koulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä tulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja nousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta ilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa monikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä kannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan Eenokki ja Kissalan Aapeli. Ja paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi kuin tinakannun pohja. Juhanin koura oli tehnyt tämän töykeän raivaustyön.

LUKU 4

Juhani. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat päällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut aseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa tänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä. Kissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa.

Tuomas. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas kuin linnunrata syksytaivaalla.

Juhani. Sinä näit sen?

Tuomas. Minä näin sen.

Juhani. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus!

Eero. Heitä kostamme aina ytimiin asti.

Juhani. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä tuuma verrattomaan kostoon.

Aapo. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja oikeuteen, vaan ei omankäden työhön.

Juhani. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani elävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus.

Simeoni. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi?

Juhani. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja rapaa!

Simeoni. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä.

Juhani. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh! Minäpä teen makkaroita.

Tuomas. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon. Susihan miestä näin menettää.

Juhani. Villisusi. Minä vannon saman valan.

Aapo. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio rankaisee heidät ja palkitsee meidät.

Juhani. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä haavoista, joita kannamme.

LUKU 8

Simeoni. Sellaista jumalatonta sinä osaat, mutta osaatko lukea, juupeli?

Lauri. Se vasta kysymys: osaako pappi lukea. "Minä osaan lukea ja veisaan enkä koskaan kesken seisaa; niin pitkä virsi kuin navetan seinähirsi". Mutta papin tulee messuta, eikä veisata. Minä messuan ja pikku-Eero vastaa.

Eero. Minä vastaan jos vaan nälältäni jaksan.

Juhani. Rupeaisitko hullun kanssa juonittelemaan? Sinä peijooni! aina valmis koiran-elkiin. Kas sen mä luulen. Ja sinä, Lauri, pane nyt koreasti itses nukkumaan; lopeta, velikulta, tämä leikki ja leiskuna, muutoin langetan päällesi järkähtämättömän tuomion, ja kohtapa kymmenen kouraa sun viskaa alas härkien eteen. Lopeta tämä leikki.

Lauri. Vastahan alku tanssii veljeni, tanssii. Niin, tanssitaan, painitaan, tanssitaan jussia että sammaleet tuoksuu. Kas näin!

Timo. Sinä peijakkaan poika! Vähältä etten kuukahtanut kiveltä alas. Hiljaa, hiljaa!

Juhani. Lauri, joko nyt sanon tuon hirmuisen sanan, joka vilauksessa tekee sinun murennukseksi? Ja se järkähtämätön sana kuuluu näin: hän viskattakoon härkien eteen. Joko sanon?

Lauri. Älä mitään sano, vaan laula koska minä tanssin jussia. Hih!

Juhani. Hän viskattakoon härkien eteen, ja Jumala olkoon hänen kanssansa! Ammen. – Nyt se on sanottu. Hän menköön.

Lauri. Mennään kaikki yhdessä, käsi kädessä elämän Nälkälästä pois!

Tuomas. Lakimme täyttyköön, ja lähde kuolemaas!

Juhani. Älä helvetissä, Tuomas!

Tuomas. Alas kiveltä, poika!

Juhani. Älä taivaan tähden!

Aapo. Tuomas kalvenee! Jumala auttakoon meitä! Tuomas kalvenee!

Juhani. Tekisitkö hirmutöitä? Veljeni, veljeni!

Aapo. Hän kalvenee kuin kuoleva mies, ja läsnä on kauhistuksen työ! Hillitse mieles, Tuomas, oi hillitse mieles! Minä rukoilen sinua. Ylös kaikki ja auttakaat Lauria, auttakaat!

Tuomas. Pois tieltä!

Juhani. Ei, Tuomas, ei!

Tuomas. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

Lauri. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!

Simeoni. Armoa, Tuomas, armoa, armoa!

Tuomas. Ei yhtään armoa!

Juhani. Varjelkoon meitä Jumala tekemästä veljenmurhaa!

Timo. Niin, Kainin tappamasta Aapelia.

Tuomas. Hän kuolee!

Aapo. Malta mieles!

Tuomas. Hän kuolee!

Juhani. Suojelkoon meitä taivaan valta! Ei, Tuomas, tämä ei käy kuntoon.

Timo. Ei suinkaan, ei suinkaan. Lauri on meidän jokaisen veli. Seis!

Juhani. Miestappo on tekeillä! Pelastakaamme Lauri, pelastakaamme kurja veljemme!

Nousi nyt kivellä kiivas rynnistys. Mikä siinä hallitsi vihaista Tuomasta kauluksesta, mikä miehustasta, mikä riippui Laurin koivessa, mikä mistäkin häntä piteli kiirahtamasta alas. Monipäiseksi, monijalkaiseksi hirmueläimeksi näkyi velijoukko, joka rähisten yhdessä kimpussa pinnisteli. Repien itseänsä, moristen, puhkaten ja huokaillen se eläin liikkui, pyöriskeli, kiiriskeli kiven reunalta toiselle reunalle ja takaisin taas. Koirat siinä peloissaan, hännät lyyhyssä ja usein vierähtämäisillänsä alas härkien uhreiksi, pujahtelivat sinne tänne, varjellen henkeänsä. Sakeammin kuin ennen kokoontuivat härjätkin tällä hetkellä kiven ympärille, katsellen, silmät pystyssä, kauhistavaa otteloa. Mutta yleinen väsymys saattoi viimein rauhan Hiidenkivelle, ja huohoittaen lepäsivät veljekset hienoksi jauhoksi hierotulla sammaleella. Mutta lopulta lausui Simeoni, saarnasi ja väänteli silmiänsä hirveästi korkeutta kohden.

Simeoni. Pedoiksi, perkeleiksi ovat muuttuneet kristityt ihmiset. Sentähden rankaise meitä, Herra. Iske tänne vihasi vasamalla, lyö mäskiksi ja ravaksi syntisen Sionin seitsemän poikaa!

Aapo. Niin, Tuomas, ainahan seisoo tässä viisi vastoin yhtä; sen tiedätkin. Mutta olkoon rauha nyt ja hillitkäät Lauria kunnes hän nukkuu, vaivainen.

Tuomas. Kirous! Alas nakkaan teidät tästä jok'ainoan miehen, jos niin tahdon, ja sen tahdon, jos vihani vimma vielä kiihoittuu. Mutta hiljaa, pojat, nyt, hiljaa ja koreasti! Sillä vereni kuohuu, ja mitätön asia on silloin mielestäni kuolema ja kuoleman kauhistukset. Sentähden: koreasti, koreasti vaan!

Juhani. Tuomas on vaarallinen mies. Ole ennen toverini sinä, mies, joka priiskahtelet, priiskahtelet päälleni joka päivä ja tiima, kuin sinä, mies, joka suutut harvoin, mutta hartaasti, ja saatat silloin kurjan henkeni vaaraan. Ah! tämä oli paha leikki.

Simeoni. Piekse meitä, kurita meitä, korkeuden voima!

Timo. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen.

Simeoni. Jos minä olen vaiti, niin puhuu ja lausuu tämä kivi. Piekse meitä, hutki meitä!

Juhani. Ole huutamatta päällemme enään suurempata surmaa. Tässä on jo vitsausta kylliksi.

Tuomas. Tuossa hän saarnaa niinkuin hullu, kädet ristissä ja silmät päässä kuin kuoleman-hyypiön silmät. Suus kiinni kohta!

Timo. Ole vaiti, Simeoni, minä rukoilen; ja eläkäämme rauhassa kaikki. – Kas Lauri-poikaa: hän jo raukenee ja nukkuu, nukkuuhan poika parka. – Niin, eläkäämme Jumalan tähden rauhassa ja kärsivällisyydessä, kunnes astelemme tästä kotia taas.

LUKU 10

Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin, ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: "suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan, sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan parane". Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa, kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.

LUKU 10

Kysyipä viimein Juhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina. Kulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri kaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan. Ällistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen ihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia, kysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja miksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämän viikon kahdeksas päivä. Tuota kuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen, ja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammiston pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisin.

Toimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista, mutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän ajoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja voimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista vauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan ja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä tulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen, mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne, tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset löivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän monta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhan-karvaisena kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin siinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin tuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen vieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee kirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni tai murtui.

Kauhistuen katselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan kalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja, täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän silmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka sataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat parinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti tapellessa syys-yön pimeässä metsässä.

Niin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo kiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta hietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen veri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei nyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään temppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan, sieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat seipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian kuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta; ja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri miesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä voittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin taistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja ankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti, ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

LUKU 11

Juhani. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia.

Nimismies. Mistä?

Juhani. Hm. Siitä, siitä.

Nimismies. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä?

Juhani. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla.

Nimismies. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin teille virkkaa jotain.

Juhani. Onko miestappoa tapahtunut?

Nimismies. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä! kun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä hänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa.

Juhani. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet oikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin, niin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin onnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme mäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne hädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet, meitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan mennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu tarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te saatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja vihan kiukusta yht'aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan marssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa.

Nimismies. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne omalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan?

LUKU 11

Eero. A.

Muut. A.

Eero. P.

Muut. P.

Eero. Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. "A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen”, seisoo jossain raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo, pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven esimmäisenä kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja kunnioituksella, niin kuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.

Juhani. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta nyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii.

Eero. Niin lukekaas kiltisti taas. C.

Muut. C.

Eero. T.

Muut. T, E, Äffä, Kee....

Juhani. "Ventta holl!" Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas mennä alusta alkaen kerta vielä.

Eero. A.

Muut. A.

Eero. "A, P, C, ummee nälkäpuuroo”. Mitä ymmärretään sillä lauseella, Juhani? Taidatko selittää sen?

Juhani. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te muut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia.

Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi tämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla, miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi, potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen hirmuisella, murhaavalla muodolla.

Juhani. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi, junkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi tästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin, niin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia sitten. Sillä "paha on viimein pilkkaajan palkka”, sen voit tietää. Ota kirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla, junkkari.

Tuomas. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän päähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin keikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry monin kerroin kiivaampi kuin äsken.

Alkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet kovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmän-iskuilla. Ja niinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan, kunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän mielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen taitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa, varsinkin Timolta ja Juhanilta.

LUKU 14

Oli jo sokea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa iltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset tuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä. Mutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan rauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta hänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen tytöillensä järjen kieltä. "Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan lakkaamatta muuria haudoittaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä, Vantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu. Variksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa eteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle ruumishaaskalle, piisaa mar' joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten käskis". Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka eivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat vastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä hänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja ängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa he lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan reunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin ehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen haarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita, kolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa pois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan visainen ovi pienten pakolaisten juostessa.

Mutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien ehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja tuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen, halkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen. Tämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri runsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen, tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta tämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi vihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin kourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja niristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: "sinä lunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten käskis".

Silloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni huolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään. Muutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian, lausuen torelevalla äänellä: "suus kiinni vaan, muutoin otan risun tuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas viskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee vanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin. Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla. Suus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis". Niin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata kekälepystyänsä; ei huomannut ukko kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka kourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä leukaansa keikutteli.

Kuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan täytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen uni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän, lammasnahkaisen kaattuvan alle.

Laki ja oikeus

LUKU 4

Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielinen lautamies. Kuitenkin tuli hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.

Mäkelä. Päivää!

Veljekset. Päivää!

Mäkelä. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne? Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä viheliäisiä!

Juhani. "Kyllä koira haavansa nuolee", mutta katsokoot sudet itsensä. Tästäkö syystä seisotte huoneessamme nyt?

Mäkelä. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen toistansa tällä tavalla! Hävetkäät!

Juhani. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa kuin enkelit; tämä on naapurien työ.

Mäkelä. Kuka on sitten tämän tehnyt?

Juhani. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt meitä tervehtimään?

Mäkelä. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.

Juhani. Millinen on tämä päivä?

Mäkelä. Häpeän päivä.

Juhani. Koska se nousee?

Mäkelä. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä tulevana sunnuntaina kirkolle.

Juhani. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?

Mäkelä. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.

Juhani. Mistä syystä?

Mäkelä. Hänellä on monta syytä. – Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!

Juhani. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.

Mäkelä. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?

Juhani. Ei kirpun kipeätä.

Mäkelä. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea rohkeus!

Juhani. "Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon", sanoi Kakkisten Jaakko, mutta niin en sano minä.

Mäkelä. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.

Aapo. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja syvemmältä. – Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen kunniaansa leikanneet.

LUKU 8

Aapo. Muistakaamme kuinka lähellä olemme kuoleman kitaa. Veljet, minulla on aatos aivossani, kielenpäässäni pieni keino, jonka luulen tässä juuri tärkeäksi. Huomatkaat: tämä kivi on laiva myrskyssä ja myrskynä on tuo möräilevä, vihainen härkäliuta kivemme ympärillä. Vai valitsenko toisen kuvan? Niin, olkoon siis tämä kivemme linnana, jota vihollinen, julmasti keihäillä varustettu vihollinen piirittää. Mutta jos nyt linnalla, joka piiritetty on, ei ole päämiestä, järjestyksen ja puolustuksen johtajata, niin vallattomuus ja häiriö anastaa miehistön ja pian on hukassa sekä linna että linnan väki. Samoin käy myös meille, ellemme toisin tässä aseta ja rakenna, ellemme saata välillemme laillista järjestystä. Siis olkoon yksi, jonka järkevätä sanaa jokainen kuulkoon ja sitä myöten itseänsä käyttäköön. Juhani, hillitse nyt itses ja koko velisarja. Tiedä että useammat meistä astuvat sun puolellesi, esimiehyyttäsi tueten tässä piiritetyssä linnassa.

Juhani. Mikä rangaistus määrätään hänelle, joka ei tottele sanaani, vaan häijyn sisunsa kautta matkaansaattaa yleisen sekamelskan ja vaaran?

Tuomas. Hän viskattakoon alas härkien eteen.

Juhani. Oikein, Tuomas.

Aapo. Jyrkkä rangaistus, mutta senhän tilamme vaatii. Minä suostun määräykseen.

Simeoni. "Härkien eteen", niinkuin marttyyria ennen, mutta tässä ei auta hempeys.

Timo. Hän viskattakoon härkien eteen, se olkoon laki ja asetus.

Juhani. Se olkoon laki ja asetus. Painakaat sydämeenne tämä hirmuinen parakraaffi ja eläkäät sen mukaan. Nyt on ensimmäinen käskyni, että Lauri vaikenee ja panee koreasti ma'ata; toiseksi käsken minä, että sydämemme lohdutukseksi jokainen meistä, paitsi Lauri, ottaa tinapullosta pienen naukin. Niin, saadaan tästä.

LUKU 8

Aapo. Hyvää iltaa, herra!

Juhani. Jumala auttakoon meitä! tässä oli hirvittävä leikki.

Viertola. Onko jo helvetti irti! Surmattu neljäkymmentä härkää! Kauhistus ja kuolema!

Aapo. Niin on tapahtunut seitsemän miehen hengen päästimeksi.

Viertola. Minä teidät opetan, te Jukolan metsäsissit ja rosvot! Selkään heitä, miehet, ja peitotkaat että makaavat veressään maassa kuin uhkeat härkäni tuossa. Päin tuuleen, miehet!

Aapo. Hiljaa, herra!

Tuomas. Hiljaa, hiljaa!

Juhani. Seis, herraseni miehinesi, seis! ja muista mikä rauhaas tulee.

Aapo. Keskustelkaamme järkevästi kovan onnen kohtausta.

Juhani. Kaikilla on meillä yhteinen laki, jonka edessä me seisomme verta-verroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niinkuin minäkin ja yhtä paljaana, yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko. Yhteinen laki! ja tässä kohdassa on se vahvasti Jukolaisten puolella.

Viertola. Puolellanne! Onko teillä valta, te kirotut, teurastaa juhtiani omalla maallani?

Juhani. Onko teillä valta päästää valloillensa härkiä, joista on miehelle hengen surma?

Viertola. Omalla maallani he kävivät ja aidatussa ha'assa.

Juhani. Sitten lasketaan vaa'alle tämä. Tuo kappale raja-aidasta, jonka härjät surkeaksi piinaksemme murtivat alas, kuuluu koreasti Viertolan osaksi. Mutta nyt tahdon kysyä: miksi panee rikas kartano niin rässyn aidan, että sen elikko yhdessä roisauksessa runtoo maahan?

Vouti. Aita kuin harjaksen terä, sinä lurjus!

Juhani. Aita, jonka juhta työnnäisi vaan kortena tieltänsä pois!

Viertola. Mitä oli teidän tekemistä minun ha'assani, minun ha'assani, te junkkarit? Mitä?

Juhani. Ahdistimme karhua, vaarallista petoa, joka pian nykistää niin teidät kuin teidän härkännekin. Raatelevan kontion tapoimme, ja niinpä teimme isänmaallemme suuren, yhteisen hyödyn. Eikö ole tämä yhteinen hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois? Katsokaas tuota paikkaa. Laki on vahvasti puolellamme, on vaikka mätänis.

Vouti. Suus kiinni, sinä ryökäle, ja älä siinä lörpöttele!

Viertola. Miellyttääpä heitä vielä tehdä meistä pilkkaa, lurjukset! Selkään heitä! Karatkaat päin!

Aapo. Siivosti, herrat, voudit ja rengit, ja muistakaat kuinka on meitä kiusattu tässä kiusan kivellä ja että jokainen meistä on pian vimman villitty poika.

Juhani. Oikein sanottu. Vimman villitty poika, vimman villitty poika! Ah! hänen aatoksensa kääntyy äkisti ympäri, hän puree sydämensä kivikovaksi ja silloin yksi leimaus, ja maa ja taivas naukuu. Ah! tässä on meitä kiusattu kolme yötä ja päivää elämän ja kuoleman rajalla.

Tuomas. Mutta nyt olemme syöneet veristä lihaa, hengittäneet murhan veristä höyryä, ja tässä seisomme, veriset puukot verisissä kourissamme, veriset aina kyynäspäihin asti. Suokoon Herra teidän ottamaan ajoissa sanastamme vaari, me muutoin teemme tämän yön kauhistuksen helvetiksi. Ottakaat, ottakaat sanastamme vaari!

Eero. Ja varoitus härjistä tuossa.

Juhani. Oi Herra, suo tällä hetkellä heille silmäin voidetta ja sydämen voimaa hillitsemään itsiänsä kiusaamasta meitä kauemmin! Anna heille järkeä päähän ja ottakoot varoituksen onnettomista härjistä tuossa, sillä me taidamme vieläkin tehdä makkaroita! Anna heille viisautta, Herra, me muutoin käymme heidän papeiksensa ja vihimme heidät näillä verisillä puukoilla yhdeksi lihaksi ja vereksi noiden onnettomien härkien kanssa tuossa, ja teemme kiljuvaksi helvetiksi tämän öisen korven. Oi Herra, varjele tuota Viertolan isomahaista herraa ja hänen röykkeitä miehiänsä! Armahda heitä, Jumalan kaikkivaltias poika!

Tuomas. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.

Juhani. Tässä seisomme, astukaat esiin jos miellyttää.

Viertola. Hyvä, hyvä! Nyt ylvästelkäät, mutta kerran, luulen minä, lausuu laki toista ja koreasti silloin lannistuu ylpeytenne pyrstö, ja onpa vielä kurja talonnekin mennyt aina tunkkaiseen perustaan asti. – Pois, mieheni! Neljäkymmentä härkää heitän saaliiksenne nyt, mutta kaikki vielä tempaan teiltä takaisin aina viimeiseen sorkkaan asti. Lähtekäämme!

Juhani. Korjatkaat lihanne ja ränttynne ennenkuin pahenevat. Ne ei koske meihin; riensimme vaan nylkemään ennen nahan sitkistymistä lihaan.

Viertola. Kaikki hyvin! Kotia, miehet, niinkuin käsken.

Poistui miehinensä Viertolan herra, uhaten kovin ja kiroillen; mutta veljekset rupesivat jälleen teurastukseen. Ja seuraavana päivänä oli neljäkymmentä härkää nyljetty, ja palasivat veljekset kotiansa, kangessa kantain karhua mustanhallavaa, ankaran suurta. Mutta juhtien niin lihat kuin nahat ja suolet heittivät he metsään, kuitenkin kahden veljen vartioittavaksi. – Ja niin loppui retki, joka syntyi Taula-Matin kertomuksista Pohjolan mailta, ja alusta määrättiin sorsan-pyynniksi Kourusuohon.

LUKU 9

Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä.

Juhani. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta?

Mäkelä. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla.

Juhani. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa, ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat.

Timo. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin, Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka huudettiin: "Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä Timoteeus!"

Juhani. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen. — Niin, Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.

Mäkelä. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?

Juhani. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.

Mäkelä. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?

Juhani. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti, niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.

Mäkelä. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.

Juhani. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan syvyyteen, — joka oliskin oikean tomppelin kysymys — mutta jos niin kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänliha, varsinkin muistellessa kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki.

Mäkelä. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että se teiltä viimein kiskotaan ulos.

Juhani. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina nurkkakiviin asti.

Mäkelä. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!

LUKU 9

Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan, koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.

LUKU 11

Nimismies. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh, menkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun santaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne? Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit! Kuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo samana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä henkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he keittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa'alle painoni minä myös, ja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta koukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he nyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee taasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä kiristellyt näinä viimeisinä aikoina?

Aapo. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä.

Nimismies. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni. Ja kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha vallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit, yrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh, leikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha teille minun puolestani, ja niinmyös provastimme puolesta; sillä hän on tullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään vaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla, te verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon minä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja kotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät Herran nimeen. – Heisaa, Liinaharja!

Niin lausuen, tempasi hän ohjaksista, ja travia pisti eteenpäin taasen nimismiehen, koko pitäjässä tunnettu, liinaharjainen ruuna. Pois he kiirivät räikkynällä; tärähteli takana ukko jahtivoudin hattu, ja savuna kierteli tomu heidän jäljessänsä. Mutta veljekset seisoivat tien vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katselivat tuota menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aatteleman kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijoittelivat poistuvien perään, kunnes nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.

LUKU 14

Myös lautamiehen virassa oli Aapo kunnon mies. Vakaana, ja usein kämmen korvan takana, tarkasti kuullellen asiain luonnistumista, istui hän penkillänsä lakeassa keräjäsalissa. Siellä hän istui, miehekkäästi pystyttäen päätänsä, ja tuolloin, tällöin väikähteli hänen huulillansa hieno, itsetyytyväinen myhäilys. Mutta viisas, tasapuolinen, oikea oli aina hänen tuomionsa. Sen tiesi tuomarikin ja kuulteli aina kärsivällisyydellä hänen jotenkin pitkiä lauseitansa, koska hän, levitellen käsiänsä, antoi asiasta aatoksensa ilmi.

Niin eleli hän rauhaisessa talossansa, kelpo isäntänä, ja reippaitten lapsiensa kelpo isänä.

Mutta Impivaaraa, ensin rakettua, hallitsi omanansa Tuomas, mies harteva ja vahva. Missä löytyi se uros, joka olisi rohjennut röyhistää rintansa Yli-Impivaaran isännän edessä? Suuri oli hänen voimansa, ja mahtia, vakuutta oli hänen olentonsa täynnä. Talonsa töissä ja toimissa ei hän käynyt käsiin menolla ja pauhinalla; kuitenkin piti hän kuria ja Herran nuhdetta yllä sekä huoneessa että ulkona vainiolla. Hän oli anteliain kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton. Enimmin kaikista hellitteli hän pieniä käypäläistyttöjä, jotka, kainosti katsellen, astuivat pelosta vavahtelevalla sydämellä mieron tietä. Kaksi tällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki.

Päätöksenteko

LUKU 2

Juhani. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä nopsa.

Aapo. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa luoksi Tikkalaan nauriita listimään ja puolaimia poimiskelemaan, viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.

Juhani. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka on pulski poika ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo. Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään, tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.

Tuomas. Sen katson parhaaksi minäkin.

Timo. Niin minäkin.

Juhani. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikki ja yht'aikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja niinkuin uudesta syntynyt. – Minä tulen kovin levottomaksi. – Mutta Venlan luoksi! Nyt on otollinen aika.

LUKU 3

Timo. Missä on pussini?

Lauri. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.

Juhani. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!

Lauri. Mitä? Eikö syötäisi nyt?

Juhani. Ei einettäkään!

Lauri. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.

Juhani. Olkoot pussit koreasti rauhassa.

Aapo. Mikä on tarkoitukses?

Juhani. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!

Aapo. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.

Juhani. Anna hänen nauraa! Minä en syö. – Eero tavailee jo, kas, kas. – Minä en syö.

Tuomas. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun kohta kanervaisella polstarilla.

Juhani. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.

Eero. Minä suostun tuumaan, pojat.

Aapo. Mitä hulluuksia taas?

Juhani. Vankeudesta pois!

Aapo. Ymmärrys hoi!

Juhani. Sonnimäen hongisto hoi!

Eero. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.

Juhani. Vastasi kuin poika.

Aapo. Simeoni, koeta parastas.

Simeoni. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat. Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.

Aapo. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.

Juhani. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä, pojat; luontoni ei kestä kauemmin.

Tuomas. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois, pojat!

Juhani. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä, totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä hiiskahdakkaan enemmin nyt.

Eero. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.

Juhani. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.

Eero. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.

Juhani. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?

Simeoni. Hän pistelee.

Juhani. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika, piikki-porsas, sinä sammakko!

Simeoni. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!

Juhani. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan pinnistää, köniinsä saa.

Tuomas. Kaikki liriin, kaikki!

Aapo. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?

Timo. "Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia", sentähden "pillit pussiin ja pois" ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää asiani vielä yhdellä sanalla: "kahden puolen kirves hiotaan".

Aapo. Lauri, kuinka teet?

Lauri. Käyn tästä Sonnimäelle.

Aapo. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te hullut miehet!

Juhani. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin – Herra Kiesus! – tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?

Aapo. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.

Tuomas. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.

Juhani. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.

Eero. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.

Juhani. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään. Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna, ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen, ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsa-vihkoni etusormensa ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!

Tuomas. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.

Eero. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin tekee.

Juhani. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin, nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.

Tuomas. Miksi häntä äköittelet, Eero?

Juhani. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä. Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.

Timo. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan? Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran viisaudessansa antoi?

Lauri. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.

Juhani. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. – Ovi auki!

Aapo. Huomaa, että olemme telkien takana.

Timo. Puskuri on päällä, vahva puskuri.

Juhani. Katkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.

Aapo. Onhan pääsi jo perin pyörässä.

Juhani. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä, veikkoni!

Simeoni. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti lukkarin kanssa.

Juhani. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! – Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois! "Ulos koko pataljona!" huusi kapteeni vihoissansa.

Tuomas. Ovi hakaan, Eero!

Eero. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin takaportista ulos. – Ha'assa on ovi.

Aapo. Minä varoitan teitä!

Juhani. Tehty on tehty. Katsos tuossa!

Aapo. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!

Simeoni. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!

Juhani. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.

Simeoni. Meitä poloisia!

Juhani. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?

Simeoni. Minä seuraan teitä, velikulta!

Juhani. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?

Aapo. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän tässä enää muuta, koska kerran on pahanen kelkassamme.

Juhani. Istu ja pala!

Tuomas. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.

Juhani. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.

Tuomas. Tule!

Juhani. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.

Tuomas. Pois! sanon minä.

Juhani. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.

Tuomas. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!

Juhani. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä näet kuinka pääni höyryy.

Tuomas. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin.

Juhani. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi.

LUKU 4

Juhani. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.

Lauri. Sen tein minä jo menneenä vuonna.

Eero. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa, niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä sadasta lammasnahasta.

Tuomas. Sinne tästä siirrymme kaikki.

Juhani. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.

Aapo. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura.

Juhani. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti. Ja miellyttäiskö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua konnossansa. – Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan. Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisen kouriin.

Simeoni. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.

Juhani. Kaikki yksimielisesti!

Aapo. Kuinka päätät, Timo.

Timo. "Siinä minä, missä muutkin", sanoo sananlasku.

Aapo. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä retkestämme. Minä seuraan.

Juhani. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa tekemään. Kaikki yksimielisesti!

LUKU 5

Aapo. Tämä on tuuma aivossani: Jos tahdomme täällä jotain ja kunnokkaasti matkaansaattaa, niin yksi meistä olkoon aina esimmäisenä miehenä, keskustelemisten johtajana, ratkaisijana riitaisissa asioissa. Sanalla sanoin, yksi olkoon, jonka ääni käy etunenässä järjestyksen tähden.

Juhani. Minä olen tässä vanhin.

Aapo. Sinä olet Jukolan sarjan esikoinen, ja olkoon sinulla sen oikeus myös.

Juhani. Olenpa rivin ensimmäinen mies, ja tiedän myös vaatia teiltä kuuliaisuutta. Mutta kun vaan tottelisitte.

Aapo. Se on oikeus ja kohtuus. Mutta jokaisen sana ottakaamme kuitenkin aina kuullaksemme yhteisissä kysymyksissä.

Juhani. Sinun neuvoillesi varsinkin tahdon aina ja kernaasti korvani kallistaa. Mutta minä olen esimmäinen.

Aapo. Tosi! Mutta mikä rangaistus määrätään hänelle, joka uppiniskaisuutta, auttamatonta vastakynttä osoittelee?

Juhani. Hänen pistän tuonne vuoren komeroon ja kannan kasan kymmenleiviskäisiä kiviä teljeksi luolan kitaan. Siellä hän istukoon päivän tai kaksi, aina kuinka asiat ja asian haarat vaativat. Niin, niin, siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu.

Lauri. En suostu päätökseen minä.

Tuomas. Enkä minä.

Timo. Olenko minä piirtoposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren tunkkainen luola? Pois se.

Juhani. Te rupeette kapinoitsemaan.

Tuomas. Se rangaistuksen pykälä ei käy päisin, ei käy.

Timo. "Ei käy kontoon", sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä.

Juhani. Sentähden käytä itses aina kiltisti ja siivosti, välttääksesi vihani rankaisevaa kauhistusta.

Timo. Mutta minä en ole mäyrä, enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan enkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. "Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan Juuti"; Hehheh!

Aapo. Sallitaanko minulle sananvuoro?

Juhani. Kernaasti. Mitä mielit sanoa?

Aapo. Etten kiltaa minäkään tuota rangaistus-parakraaffia, jonka tahtoisit käytettäväksi välillemme asettaa, vaan katsonpa sen veljesten keskenä liian törkeäksi, pedolliseksi.

Juhani. Vai et kiltaa? Etkö kiltaa? Etkö totisesti kiltaa? Sanoppas sitten viisaampi parakraaffi, koska minä en milloinkaan käsitä mikä on oikein, mikä väärin.

Aapo. Sitä en sano.

Juhani. Sanoppas se uusi, killattava parakraaffi, sinä Jukolan tietäjä.

Aapo. Kaukana tietäjän arvosta. Mutta tämä.....

Juhani. Parakraaffi, parakraaffi!

Aapo. Tämähän on.....

Juhani. Parakraaffi, parakraaffi! Sanoppas se viisas parakraaffi!

Aapo. Oletko hullu? Huutelethan tuossa kuin istuisit tulisissa housuissa. Miksi kirkut ja keikuttelet päätäs kuin tarhapöllö?

Juhani. Parakraaffi! huudan minä huikeasti. Se ihka uusi ja vanha, viisas parakraaffi! Sanoppas se, ja minä kuultelen äänetönnä kuin särki sammakon motkotusta.

Aapo. Tämä on tuumani asiasta: Hän, joka ylenkatsoo neuvot ja varoitukset, aina vaan ilkivaltaisuutta osoittelee, kylvellen välillemme eripuraisuuden siementä, hän siirrettäköön liitostamme, karkoitettakoon kauas pois.

Tuomas. Tämä olkoon asetus.

Lauri. Siihen suostun.

Timo. Niin minäkin.

Simeoni. Siihen suostumme kaikki yhteisesti.

Juhani. Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaat: joka tästälähin mielii vikuroita, hänellä on jäniksen passi kourassa, potkua pyllyssä ja käpälämäki edessä. – Mihin työhön iskemme huomenna kiinni, te murjaanit? Kyllä minä teidät opetan.

LUKU 8

Timo. Tappakaamme se liha, ampukaamme joka-ainoa sarvipää, ja tulkoon meille tuoretta lihaa oikein roimalta. Viisi kivääriä on latingissa ja Laurin kontissa on ampumavaroja kyllin.

Juhani. Siinä on aatos!

Aapo. Joka meidät pelastaa!

Eero. Pelastaa tosin!

Juhani. Ah! millä maksamme Timon?

Simeoni. Sinä Herran enkeli!

Timo. Tuoretta lihaa, tuoretta lihaa! Ei yhtään muuta. Heheh! – Laurin kontissa on kymmenittäin nykyisin valettuja luoteja, ja kruutia vielä useampi latinki.

Juhani. Niinkuin sanot, sinä verraton poika! Täällä on luoteja ja kruutia, enemmin kuin tarpeiksi. Härkiä on tässä kolmekymmentä ja kolme. Hm. Me tomppelit ja töpöt! miksi emme jo ennen keksineet tuota keinoa?

Aapo. Tosin minäkin tuota temppua tässä kerran muistelin, mutta varat Laurin kontissa eivät johtuneetkaan mieleeni, enkä siis ilmoittanut aprikoimistani teille muille, sillä viisi luotia, viisi härkää.

Juhani. Sitä kohden tuumiskelin minäkin, mutta ehtimättä kauemmas. – Kolmekymmentä ja kolme härkää. Hyvä! Kuulkaat, te Kaura-Matin poika-junkkarit! jos nyt ammumme kuin miehet, lävistämme aina joka ampauksella juhdalta sydämen tai pään, niin avattu, avattu on meille vapauden tie. Voi sinä, Timo-jukuri, itseäskin!

Timo. Hä sanoinhan ma sen. Eihän tässä yhtään muuta. Kyllä sen tiedät. Nääntyisimmekö tähän niinkuin rotat? Eihän siihen uhkeilla pojilla aikaa ole. Heheh! Minä sanoin sen.

LUKU 11

Aapo. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet, vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään, jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain maininnut, sanonut, jörähtäen: "kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä oikein jupisteerit”, niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele.

Juhani. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin uskoa.

Aapo. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että sydän likistyy sitä muistellessa.

Tuomas. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.

Aapo. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty!

Juhani. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.

Aapo. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.

Juhani. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.

Aapo. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.

Timo. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.

Juhani. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.

Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun harjoitukseen.

Juhani. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi.

Timo. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vaan tarvitaan.

Juhani. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois, kokonaisen vuoden. – Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa. Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!

Timo. Aapiskirjani tahdon oppia.

Juhani. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?

Aapo. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa, jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle, eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson. Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat silloin takaisin taas ja opetat meitä.

Juhani. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.

Eero. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa: "tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit".

Juhani. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua, koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.

Tuomas. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.

Juhani. Tuhannen riksiä tästä keinosta!

Aapo. Eero, mitä aattelet asiasta itse?

Eero. Tahdonpa tuota aatella.

Aapo. Se käy päisin, käy epäilemättä. – Mutta nyt mielin soutaa esiin ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkeinomme täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että "yksin ei ole miehen hyvä olla". Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille, jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.

Juhani. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo entisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme on se taasen, mentyä muutaman vuoden.

Aapo. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja ilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja kaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen nahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään näkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja vaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön kaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta, näemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä, maailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka "alati vääryyttä kärsii”, hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he meitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan juupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me askartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja tultuamme viimein Toukolan vainioille taas, katsahtavat meihin entiset viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen sovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa tehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä on voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja on meillä kaksi, tuleva aikamme aina "Hyvän toivon niemi”, ja hautamme tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten saliin.

Sukupuolet

LUKU 1

Aapo. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää. – Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa, viimein itsekin, lapsi rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee. – Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä. Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva, vahtoinen harja. – Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin, tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa. – Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.

LUKUI 2

Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle, istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.

Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja marjan-noukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiuksensa olivat ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli veljesten lempilintu männistön suojassa.

Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: "tulkaa pois, pojat!" Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta nyrkin-kokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille. Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes Eero viimein avasi suunsa ja lausui:

Eero. Kuinka luonnistui asia?

Juhani. Jaa-ah! kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme, sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta uneksunut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. "Mitä olet hameeses käärinyt", kysyin minä. "Ainoastaan pienen variksen poikasen", vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.

Eero. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin. Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan. – Tämä älköön suinkaan pahentako mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään ole sepittänyt omasta päästäni.

Juhani. Minä sinun riivatun....

Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun. Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman veljensä kantapäissä.

Tuomas. Seisahdappas koreasti, Juhani.

Juhani. Minä hänen nykistän!

Tuomas. Koreasti, poikaseni.

Juhani. Istu ja pala!

Aapo. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.

Juhani. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä! Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä, niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala!

Simeoni. Älä kiroo, mies.

Juhani. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki mastohirren alle!

Simeoni. Mitäs tahdomme tehdä?

Juhani. Tehdä? Ellei tämän aapiskirja olisi Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä: ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä?

Simeoni. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas "Paimion piikaa".

Juhani. Sydämmeni vaivassa!

Simeoni. "Kärsimys vaivass', manna taivaass".

Juhani. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäsitte, niin tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt, meni kuin tuhka tuuleen.

Timo. Rukkaset saimme aamuhetkenä.

Juhani. Joka mies!

Timo. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme vaan.

Juhani. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa. Panisinpa, peeveli vie! nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.

Tuomas. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.

Juhani. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro, naasikka. – Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.

Timo. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopea-helainen piippu ryöhännyt hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että poikasia.

Juhani. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu kiilto-aineisin. – Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.

Aapo. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?

Juhani. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan. Mutta sano kuitenkin sana.

Aapo. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö; sillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö rakastuu kuninkaasen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä et tiedä kusta hän tulee.

Timo. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin tarkoittikin, luulen minä.

Aapo. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle määrätty, me teemme samoin.

Timo. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein, vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.

Juhani. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin pakana. – Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?

Aapo. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs Sorvarin Juhani.

Juhani. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!

Aapo. Niin, niin, maailma on yht'aikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorvari on julkinen talo, se houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvoon taas. Niin tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua viheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta harrastelkaamme kaikin voimin!

Juhani. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naima-retki antoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja; antoi haavan.

LUKU 3

Aapo. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä'ette niinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan sulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa nä'ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän rakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta alempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla lävistettynä eräs vanha uros.

Timo. Juuri niinkuin sanot.

Lauri. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro asia.

Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo.

Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen ja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä nuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä ei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä nuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella, ja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta saipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen korviin hirmuisen valan. "Tyttäreni", sanoi hän, "katso etten saavuta teitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta silloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon". Niin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi hänen lempensä.

Oli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli nummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo linnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan, hienoiseen huiviinsa, lemmen-retkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian metsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina. Mutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä itse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois. Silloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja kiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto silloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa.

Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät taivaan kukkas-niituilla. – Meni niin muutama silmän-rävähdys, ja rynkäsi äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään. Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät, heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat hänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen sielunsa.

Katsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat hohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan. Silloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä katseella, tuijoittelemaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä synkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle ja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten kiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän kuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli vai'ennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut, silloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja kauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän kuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas sade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi linnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten jalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi; mutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus.

Aamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois he kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä nähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta, syleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara, partainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista tähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen rakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin tarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. Ja niinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina korkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen linnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska soivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen kaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen sovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.

Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.

LUKU 5

Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:

Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisenverta, jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.

Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen, syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväis-syleilyksensä; sillä pois tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä. – "Impeni", niin haasteli nuorukainen, "nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii sata aurinkoa nousta ja laskea ennen kuin sun kohtaan taas." – Lausui neito: "eikä aurinko laskeissansa heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä maailmassa käyskelen sun kanssas". – Niinpä neito; mutta taasen nuorukainen lausui: "Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinentoisellemme ijäinen uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla". Ja he vannoivat pyhän valan, vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen, mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista kultastansa.

Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää hänen hattunsa höyhentöyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana, sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän neidolle haastelee: "Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä. Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun viereeni loistavalle istuimelle". Niin hän haasteli viehättävällä äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin, ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä; pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen sydämessään.

Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä, lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä lakkaamatta pinoilemaan; sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen katselemasta.

Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? – Mutta yöt kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee hänen taasen luoliinsa armoton peikko.

Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivoittamaan. Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään. Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut, pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.

Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon luolissa lakkaamatta puhdistellen ja latoen aarteita julman kiusaajansa silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene hän nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.

On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu, aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa. Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen, välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus, ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti, ja hän lausui heikeällä äänellä: "Tämäkö miekka mun tuskani viimein lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo kauan, kauan olen ikävöinnyt". Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen. Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä, ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena juoksevan suonissansa, hänen poskensa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.

Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös, temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama, hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi impi kasvonsa tästä nä'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea, koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä katosi kuin sinertävään savuun.

Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.

LUKU 5

Juhani. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska ajoin sinne härkiä Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin ihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin! Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja, tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja rasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamsselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist. . . – no vie sinun pirkele itseäskin! – tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt . . . . . – no sinun seitsemän seppää! – nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne! aattelin minä, poika-nalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota teerenpeliä.

LUKU 8

Simeoni. Olisimmeko miehiä jos ottaisimme onkeen juopuneen sanoja?

Lauri. Sinäkö mies? Sinä? Voi veikkoseni! rupeaisitpa katkerasti itkemään jos näkisit jotain, jota likat eivät juuri näytäkkään tuommoisille nurru-pojille kuin sinä.

LUKU 11

Aapo. Se käy päisin, käy epäilemättä. – Mutta nyt mielin soutaa esiin ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkeinomme täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että "yksin ei ole miehen hyvä olla". Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille, jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.

LUKU 12

Timo. Paljon tulee se eukkoon ja hänen emännöitsemiseensä tuvan orsien alla, kuinka ukon raataminen tuolla ulkona, tuolla poudassa ja sateessa, on tuottava viimein rikkauden tai köyhyyden.

Aapo. Kas Timoa vaan! hän juttelee kuin kokenut mies. Onpa laita niinkuin sanot. Vaimo huoneen joko nostaa ylös mahtiin ja kunniaan tai repii sen alas aina multahirsiin asti. Nyt en puhu talosta, jossa isäntä on vallan villitty, joka hetkessä menettää vuosien hedelmät, siitä talosta en puhu, siinä ei auttaisi moision rikkaus eikä vaimon emännyys, vaikka olis hän vikkelä kuin kärppä ja kitsas kuin juutalais-ämmä. Mutta olkoon tavallinen talo ja siinä isäntä tavallinen tuhlaaja, mutta kas jos talossa vaan on emäntä tiivis ja säästäväinen, niin seisoopa se talo, seisoo väkisten. Sitäpä vastoin huone, jossa emäntä tuhlaa, käy pian kumoon ilman armoa, käy vaikka kynsiskin isäntäinen vastaan kymmenen miehen kouralla. Tosin voi isäntä itsensä kulauttaa aika lailla humalaan ja tappelee hän kylässä, josta laki antaa hänelle ansion mukaan suolaa selkään, mutta kuitenkin taidamme lukea tällaisia haaksirikkoja pieniksi hurmikoiksi, verihaavoiksi ihmisen ruumiissa, johon vertaan nyt talon. Mutta emäntä, joka tuhlaa, on talon ruumiin jokapäiväinen mato vatsassa, sen koi, sen syöpä, joka menettää kaikki nesteet ja viimein koko rakennuksen ransistaa ja kaataa. Nytpä muistan kertomuksen, jonka kuulin jo isämme-isältä, siltä aina viisaalta, varokkaalta ja eteenpäin katsovalta mieheltä. Ja näin hän kertoili: Oli kaksi veljestä, molemmat yhtä raittiit ja toimekkaat, molemmilla heillä oli talo, kaikin puolin yhdenvertaiset, ja molemmilla myös oli vaimo ja lapsia. Yksi heistä pysyi aina varallisena miehenä, mutta toinen heistä kävi yhä köyhemmäksi päivä päivältä, ja yhtäpä tuosta monikin arveli, kuitenkaan huomaamatta syytä mikä olis matkaansaattanut tämän eroituksen veljesten huoneenhallituksessa. Mutta kerranpa eräänä lauvantai-iltana läksi iso-isämme jollekin asialle näihin molempiin taloihin. Ensiksi tuli hän rikkaan miehen huoneesen, jossa emäntä, vasta kirnuttuansa, jakeli voileipiä lapsillensa; siitä astui hän köyhän veljen tupaan, jossa emäntä myöskin antoi lapsillensa kirnuvaisia, mutta kas, panihan muori ainakin kaksi vertaa paksummalta voita leivälle kuin tapahtui naapuritalossa, ja nytpä ymmärsi ukko syyn tuon yhden veljen rikkauteen ja toisen köyhyyteen. Niinkuin jälkimmäiseltä emännältä meni kaksinverroin voita, niinpä myös, vaikka melkein näkymättömällä tavalla karisi aina kahdenvertaisesti kaikkea muutakin tavaraa hänen sormiensa välistä. Ja olishan siis hänen emännöitsemisensä tarvinnut kaksi tämänlaista taloa, seistäksensä naapurin yhden talon rinnalla. Niin kertoili kerran ukko viisaudestansa kuuluisa.

Juhani. Oikein harkitsi hän asian. Huono ja tuhlaaja emäntä on talon kaikki kuluttava rotta ja kurja katsoa puoleen kuin porolammikossa vanha tallukkahaasu.

Aapo. Olkoon siis naiminen, niinkuin se olla pitää, elämämme ankarin askel. Sillä huono emäntä on miehen tuho, mutta kelpo ja armas vaimo on hänen onnensa ihanin, hänen paras ystävänsä, kultainen kunniansa, ja tekee hänen huoneensa ilon ja rauhan satamaksi. Ja sellaista vaimoa hän kohdelkoon ja pidelköön kuin omaa silmäteräänsä, kuin sielunsa kalliinta aarretta. Ja luulenpa myös, että vähemmin, paljon vähemmin löytyisi täällä kehnoja vaimoja, jos miesi nuoren aviosiippasensa virheitä kävisi aina ojentelemaan lempeillä sanoilla ja rakkahilla silmän-iskuilla, kartellen visusti tuomasta nalkutellen esiin noiden "oivain naapuri-eukkoin" esimerkkejä, ja suoden tuon aina "kunnollisen kuolleen kultamuorinsa" ma'ata rauhassa haudan kammiossa. – Niin, veljet! ehkä on meillä kaikilla piankin eukkonen vieressämme ja pieniä pirpanoita ympärillä ja sentähden en nyt haastelekkaan näin paljaasta hetken mielipisteestä, vaan enemmin ehkä tuumasta, ja tarkoitanpa istuttaa näitä sanojani sydämienne pohjaan.

LUKU 14

Naimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään. Säästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita sekä miesten että naisten toiminnoissa.

LUKU 14

Mutta Aapo isännöitsi Jukolan toisessa puoliskossa, joka kutsuttiin Aapo-Jukolaksi; ja seisoivat sen huoneet muutama sata askelta emätalosta. Vaimoksensa otti hän Konkkalan Hindrikan; se oli sievä ja kaikin tavoin kiltti nainen; toimekas emäntä ja lauhkeamielinen vaimo. Häneen tyytyi myös Aapo, katsoen kuitenkin parhaaksi tuolloin, tällöin oikein opettajan muodolla ja äänellä antaa hänelle tärkeitä muistutuksia ja neuvoja sisällisestä huoneenhallituksesta. Näitä kuulteli vaimo joko lausumatta sanaakaan tai naurain, silmät tirissä, yksinkertaista, iloista naurua.

LUKU 14

Vaimona oli hänellä Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen, ansaitseva mieheksensä Impivaaran oivan uroon. Salskea, yht'aikaa riipeä, vakava ja tyyni oli tämän naisen muoto ja olento. Uljaasti kohosi povensa; hiuspalmikko, paksu, pellavankeltainen, nähtiin somasti leiskahtelevan hänen tukevilla hartioillaan valkeapohjaisen, punaristillisen liinan alta. Rauha asui hänen otsallaan poistumatta ja hänen sydämessään Jumalan-pelko, ankara ja vilpitön. Hänpä oli Impivaaran emäntä, hän talon pienten, sekä omien että ottolastensa, oivallinen kasvattaja. Usein hänen silmänsä, jalot ja laupiaat, lepäsivät uneksuen vienon tyttösen päällä, joka orpona ja suojatonna kerran oli joutunut heidän huoneesensa.

LUKU 14

Laurin uudistalo; ja oli se Impivaaran toinen puolisko, myös kutsuttu Laurilaksi. Siinä asui äänetön mies, viljeli maatansa täysintoimin, askarteli ahkerasti pelloillansa, mutta mielemmin vielä saloilla ja soissa.

Vaimon oli hän nainut Kuokkalan talosta. Olihan Kuokkalassa tyttäriä kaksoispari, joista Lauri otti toisen, mutta toinen joutui avioksi Timolle, emännäksi Kekkurin torppaan. Oli tuossa eukkoa, Laurin akassa: leveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa myös. Hänen kimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui varsinkin koska hän, tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä, ja tulta iskivät hänen mustanruskeat silmänsä.

Mutta äänetönnä, veistellen istui Lauri, huolimatta vaikka ärhentelikin akka, tuulispäänä tuiskahteli. Ja tämä oli kiusa, joka paisutti eukon sappea yhä enemmin ja enemmin. Tapahtui kuitenkin tuolloin, tällöin, että miehen kärsimys katkesi, ja silloin ei ollut hyvä häntä katsoa vasten naamaa. Vaikenipa eukko äkisti, kieppasi ulos miten jaksoi ja kätki itsensä ometan nurkkiin, suojeleviin soppiin ja soliin. Siellä hän oljenteli hetken lymyssä, välillä katsoi hän luimistaen kätköstänsä ulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma-synnyttämänsä ärjy. Niin hän viipyi kunnes viimein oli asettunut vihaisen miehen mieli.

LUKU 14

Kekkurin torppaa hallitsi Timo, ja aviona oli hänellä Kuokkalan kaksoissisaruksista toinen. Sekä mielenlaadultansa, että ulkomuodon puolesta oli hän sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen ja ruskeanahkainen töpsä. Sanottiinpa kuitenkin, että oli hänellä hieman hellempi sydän kuin sisarella, veli Laurin vaimolla. Paljon piti hänestä Timo, vaikkapa joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison jykevissä kourissa; sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä. Koetti myös Timo aina kaikin tavoin tehdä vaimonsa tahdon, ja hyvin kävi talossa työ ja toimi.

LUKU 14

Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa; mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta. Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin piiat kuin rengit. – Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee, seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä. Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas, silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska "kultakäpynen” hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän itseksensä lausuili, "hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä kasvattaa", siitähän säteilee kainon emännän katse.

Lukutaito

LUKU 1

Aapo. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.

Timo. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan tämä maailman viholais-pesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero!

Juhani. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?

Aapo. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia.

Juhani. Mahdotonta oppia lukemaan.

Aapo. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.

Tuomas. Saispa siinä hikoilla mies.

Juhani. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!

Aapo. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.

Juhani. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme levolle.

LUKU 3

Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeä-nurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.

Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.

Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pöyreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia härän-silmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta. – Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: "Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne". Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.

LUKU 4

Mäkelä. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on vihoissansa käyttävä teitä kohtaan.

Juhani. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä hengenlahjat päämme päälle.

Mäkelä. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki. – Isänne oli parhaita lukijoita.

Aapo. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja kuitenkin oli hän totinen kristitty.

Juhani. Ja kasvatti ja kuritti poikiansa Jumalan pelossa. Jumala siunatkoon muijaa!

Mäkelä. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.

Juhani. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistönmuorin kautta. Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta pohtaen.

Mäkelä. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisotte miehinä kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus voi. – Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.

Aapo. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta, merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä kuultelimme hartaalla mielellä.

Juhani. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa ja ilmestysraamatun ihmeistä. "Ja heidän siipeinsä havina oli kuin ratasten kituna, koska he sotaan juoksevat". Herrajesta! me tunnemme paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä pakanoita kuin luullaan.

Mäkelä. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.

Aapo. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä, ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.

Juhani. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle kymmenykset kahdenkertaisesti, ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen kupistansa puuttuman lailliseen aikaan.

Mäkelä. Eipä auta tässä, luulen minä, rukous ja koreat lupaukset, koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.

Juhani. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä! Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin ruiskuaman.

Mäkelä. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.

Juhani. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.

Mäkelä. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.

Juhani. Sitä pykälää tahdomme harkita.

Mäkelä. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja jääkäät hyvästi!

Juhani. Hyvästi, hyvästi!

Tuomas. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistönmuorista ja hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä konttimaan provastin edessä?

Juhani. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin. Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo naurelisivat kaikki Toukolan siatkin.

LUKU 10

Simeoni. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet! teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen kurkustani alas.

Juhani. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.

Simeoni. Suurkiitos! – Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja kuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt hänen.

Juhani. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?

Simeoni. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!

Aapo. Hänen näit vaan unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan väkevien ylellinen nautinto.

Simeoni. Hänen olen totisesti nähnyt.

Timo. Minkä muotoinen hän oli?

Simeoni. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin siellä takana.

Timo. Oliko hän suurikin?

Simeoni. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa miksi hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten; "ystävä" hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni?" Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti hän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti. Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi "astuppas selkääni". Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin: mihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: "ylöspäin mennään". Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne, tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!

Tuomas. Tee se voimiesi mukaan.

Juhani. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk'ei niin kuin vaatisi aineen ankaruus.

Simeoni. Koettaa tahdon. – Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: "sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele". Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin? Tuikeasti vastasi hän: "sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele". Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: "se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme". Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!

Juhani. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa: käyskellä perkeleen kanssa kuussa?

Simeoni. Ja nahkatornissa!

Juhani. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?

Timo. Saapasnahka-tornissa!

Juhani. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä vaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut, niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka korppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten?

Simeoni. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: "Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juuressa on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä". Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. – Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.

Juhani. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht'aikaa.

Timo. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.

Simeoni. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin.

Timo. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani.

Simeoni. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean kieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni pimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri syntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy pyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka karvainen se oli!

Juhani. Voi meitä poika-parkoja, voi!

Simeoni. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt Lusifeeruksen. Se pyörii!

Juhani. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!

Simeoni. Rukoillaan kaikki yhdessä! – Minä olen nähnyt Lusifeeruksen karvaisen voiman! – Rukoillaan kaikki!

Timo. No, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?

Juhani. Surkeatahan tämä on, ah, voi!

Timo. Älä itke, Juhani.

Juhani. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturin-vuori, ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaaria.

Lauri. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain kerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla, käyskelin metsässä, haeskellen kalupuita talon tarpeeksi, näin minä ihmeellistä unta, ma'atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin korkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla pitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset, oman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi? Huomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan punakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen miekallansa, huusi korkealla äänellä: "iijaa, iijaa!" ja kohta lähestyi peloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan tuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni.

Juhani. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin polskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.

Aapo. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta.

Tuomas. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt, on kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan.

Juhani. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa?

Timo. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä.

Simeoni. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni on nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!

Tuomas. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten ma'ata.

Simeoni. Niin, mitähän tuo tekis?

Timo. Ei ole viinaa enään.

Tuomas. Se on ero asiassa.

Simeoni. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön nyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja vannon.

Juhani. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti!

Timo. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä juoma-ainetta.

Aapo. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo.

Juhani. Onpa viina sinullenkin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi, niin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina. Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin toinen laki. – Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan kuin harakan-pesän.

Simeoni. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee.

Juhani. Minä teen sen.

Aapo. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme kunniallisesti myydä?

Juhani. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä rakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa sorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse aina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen muun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana, tullessani viimein Herran tuomiolle. – Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä nurin!

Aapo. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.

Juhani. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä on kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan. Mutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon lähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman sielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies, muutoin meitä saatana leivoittaa. – Sudentarhaan, Timo!

Alas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan muodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he syvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat itsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla "Huutava-ääni", mutta, punakansinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja kulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla.

Simeoni. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah! hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi helvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu mieleeni tuo onneton kaupunkimatka.

Timo. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.

Simeoni. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.

Juhani. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille tässä käydessämme.

Aapo. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan.

LUKU 11

Tuomas. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.

Aapo. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty!

Juhani. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.

Aapo. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.

Juhani. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.

Aapo. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.

Timo. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.

Juhani. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.

Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun harjoitukseen.

Juhani. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi.

Timo. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vaan tarvitaan.

Juhani. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois, kokonaisen vuoden. – Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa. Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!

Timo. Aapiskirjani tahdon oppia.

Juhani. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?

Aapo. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa, jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle, eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson. Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat silloin takaisin taas ja opetat meitä.

Juhani. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.

Eero. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa: "tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit".

Juhani. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua, koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.

Tuomas. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.

Juhani. Tuhannen riksiä tästä keinosta!

Aapo. Eero, mitä aattelet asiasta itse?

Eero. Tahdonpa tuota aatella.

LUKU 12

Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Oli syksy taasen, ja veljekset eivät unohtaneet talven tarpeita; olivat he myös toimittaneet omettaansa kolme mullikkaa ja yhden nuoren, jukuripään sonnin. Ja loppui työ ja raataminen ulkona, jossa kaikki jo lepäsi kinosten alla, mutta pirtissä jo alkoi askare toinen, askare aapiskirjan kanssa tuolla pöydän ääressä. Ahkerasti harjoittelivat veljekset lukua taas, ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Lukivat he jo kelpo lailla sisältä, ja kävivät nyt puuhaan oppiaksensa ulkoa aapiaisen kappaleita; jämäten ja höristen joka nurkassa nyt pyrittiin kohden kukkoa. Sinne ehtivät he myös viimein toinen toisensa jäljessä: ensimmäisenä Lauri, sitten Aapo ja Simeoni ja vihdoinpa Tuomaskin, mutta kaukana heistä vielä työksentelivät Juhani ja Timo. Lopultahan pääsi myös Timokin toivottuun satamaan, koska Juhani vielä uskontunnustuksessa hikoili, huokaili ja kiukkuisena puhkaili. Leikkelipä hänen sydäntänsä, että hän oli viimeinen mies; mutta eihän auttanut tuossa muiden armo, vaan ainoasti oma ahkeruus ja työ. Sisältä luki hän ehkä selvemmin ja nopeammin kuin Timo, mutta voittipa Timo hänen taasen ulkoa-oppimisessa.

Mutta ne, joilla aapiskirja jo oli muistossa, päättivät nyt muutaman päivän jouten elää, katsoen iloisesti taakseen läpipäästyyn puuhaan ja vaivaan. Pyssy kädessä he hiihtelivät ympäri metsiä; ja kaatoi heidän luotinsa valkeaturkkisen jäniksen lumisen näreen alla, kaatoi koirasmetson, joka kylmästä kömpelönä, höyhenet pörrössä, istui kuusen partaisella oksalla synkeän korven ja jylisevän nummen rajalla. – Mutta pirtissä istui Juhani, istui ihan paitasillaan, puserrellen pöydänpäässä hikeä, aapiskirja kädessä. Kovin äkeänä ja tukkaansa repien hän hieroskeli jykevälehtistä kirjaansa. Tapahtuipa tuossa usein, että hän, vihoissansa hammasta purren, melkein kyyneleitä vuodattaen, äkisti rynkäsi rahilta ylös, tempasi havutukin nurkasta kouriinsa, nosti sen korkeuteen ja paiskas tuimasti maahan taas; ja silloin pirtti jumahti, ja keikahti miehen lyhykäinen paita. Niin hän tuolloin, tällöin iski kyntensä tukkiin; sillä suurella puuhalla juurtui aapiainen miehen aivoon. Mutta istuipa hän taasen pöydän-nokalle kertomaan vaikeata kappaletta. Ja viimeinpä, tullessa kevään, oli hänkin oppinut kirjansa kannesta kanteen; ja ylpeästi katsahtaen painoi hän sen umpeen.

LUKU 14

Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja viisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon käytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä tavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa kirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja askaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden laimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja tulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut verkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.

Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidin-kasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hän seurakuntaansa. – Myös oli hänellä huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon miehen.

Alkoholi

LUKU 6

Eero. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani.

Juhani. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luomaa, juo, sillä nyt on joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.

Timo. Ja liha-aittamme.

Juhani. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?

Timo. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.

Juhani. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos; ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?

Timo. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta, ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.

Juhani. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu?

Timo. "Ei Jumalan armoa eikä linnunkan piimää". Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla.

Juhani. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska maistaa. – Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän.

Simeoni. Odottakaas siks kun olen lukenut lyhykäisen ruokaluvun ja laulanut värssyn päälle.

Juhani. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen atriaa? – Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta.

Simeoni. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?

Juhani. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri. – Mutta tuossa taasen olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan! Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta.

Tuomas. Enhän tuossa kauankaan huikaile.

Juhani. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut.

"Elettiinpä ennenkin,

Vaikk' ojan takan' oltiin;

Ojapuita poltettiin

Ja ojast' oltta juotiin".

Juuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille.

LUKU 6

Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni.

Juhani. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen löyly.

Tuomas. Mikä hullu juoni olis tämä?

Juhani. Uljas juoni. Valeleppas.

Eero. Minä tahdon totella esimiestäni.

Juhani. Pari kannullista olutta kiukaalle!

Tuomas. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin onneton hän, joka saattoi sen matkaan.

Aapo. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa.

Timo. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei suinkaan.

Juhani. Lystipä olis tuota maistaa.

Tuomas. Minä kiellän sen lujasti.

Juhani. Lystipä olis tuota maistaa. – Voitto äsköisessä painissa on aika lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin, että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua.

Simeoni. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki!

Juhani. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan miestä.

Eero. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä.

LUKU 8

Hetki sitten oli Lauri kumonnut kurkkuunsa joltisen siemauksen viinaa, nyt teki hän samoin kerran vielä, josta muut kovin kummastuivat ja rupesivat häntä kiinteästi nuhtelemaan.

Juhani. Peijakasko sinua riivaa?

Aapo. Mitä aatteletkin? Muista että ollaan samassa puristimessa kaikki.

Tuomas. Muista asuntomme kämmenen leveäksi sijaksi, jossa meidän tulee varoten liikkua.

Lauri. Vimman villitty mies!

Aapo. Mutta se ei käy kuntoon.

Lauri. Käyköön sitten Hornan koloon. Myllyn kivenä pyöriköön linnamme ja viskatkoon elukkain saaliiksi seitsemän onnetonta poikaa. Pyöri, kivi, idästä länteen, ja, metsä ympärillämme, lännestä itään pyöri! Heleijaa!

Juhani. Olethan jo humalassa, poika?

Lauri. Tuleeko sitä kysyä? Mitä maksaa elämä ja maailma? Ei yhtään homeista äyriä. Sentähden menköön kaikki tomuna ja tuhkana pitkin tuulien teitä. Loiskis! Saakaamme tästä, sydämeni veljet.

Aapo. Hän on päissään. Kannu häneltä pois!

Lauri. Se ei lähde juuri leikillä. Kannu on minun; enhän sitä hellittänyt härkien sotkettavaksi aholle. Mutta te muut? Ah! laskittepa konttinne koreasti maahan kuin kurjat mustalaiset, koska nimismiehen pyssy paukahtaa.

Juhani. Kannu tänne!

Lauri. Kannu on minun.

Juhani. Mutta minä tahdon sen haltuuni.

Lauri. Sinä tahdot? Jos tahdot, niin saatpa sen vasten otsikkoas.

Juhani. Rupeaisitko tappelemaan?

Lauri. Jos tahdot, niin ei sitäkään pidä puuttuman. Mutta eihän rakkaat veljekset tappele. Sentähden saakaamme tästä.

Timo. Älä ryyppää, Lauri.

Juhani. Kannu tänne kohta!

Lauri. Selkään minä sinulle annan. Mitähän sinä luulet olevas?

Juhani. Syntinen ihminen, tosi; mutta olenpa kuitenkin vanhin veljes.

Lauri. Vanhin? No sitä enemminhän olet ehtinyt syntiä tekemään ja sitä enemmin tarvitset selkääs. Mutta skool! sanoi Ruotsalainen.

Tuomas. Et maista pisaraakaan.

Lauri. Tuomaasta pidän minä paljon, Tuomaasta ja pikku-Eerosta. Mutta nuo muut tuossa? Mitä sanon heistä?

Tuomas. Kitas kiinni ja kannu tänne! Tuossa, Juhani, ota kontti selkääs ja viina haltuus.

Lauri. Ainoastaan sinä taidat kääntää Laurin pään. Pidänpä sinusta, sinusta ja pikku-Eerosta.

Tuomas. Vaiti!

Lauri. Tuommoisia miehiä! Mitä on Jukolan Jussi? Häyrypää kukko; nuijapää sonni.

Juhani. Pidä suus kiinni kohta, ettei korvani kuule jotakin sellaista toista kertaa.

Lauri. "Jolla on korva, hän kuulkoon", saarnaa Aapo, se Jukolan pyhä Paavali.

Simeoni. Ah sinua! Oletko sinä se entinen vakaa, totinen ja harvasanainen poika? Oletko sinä Lauri? Tuommoinen avosuinen riivattu?

LUKU 10

Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan.

Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi. Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta, noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto. Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun; sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon. Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.

Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loiloitus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin, ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet. Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.

Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean elävän. Tyytyväisenä lausui hän: "Jumalan kiitos että ketun sain!" mutta pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto: "Viertolan ruskea kissa ja saatana!" Niin hän huusi, viskasi kissan vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien viileydessä, sill'aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa pirtissä.

Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko. – Mutta pirtissä jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin, ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä viipyivät Simeoni ja Eero.

LUKU 14

Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan hauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin kuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon "köntin", tuon "ukulin" ja "tarhapöllön" päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski "ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle", vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli "antanut ja kiinteästi määrännyt hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison". – Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan Aapelin kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa, istui Jukolan sivupenkillä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi, hullu, miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani pärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen "hälläkäksi”, mutta Aapeli, tyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä "hurnukaksi, Ruokkomassaksi" ja "töllintetuksi”. Mutta äkistipä kävivät killiin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu, karkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja Juhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras jyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti, loiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen taaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä kaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani, vääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja piikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan saavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen itseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä nallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: "hauku minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa". Niin hän haasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri moitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä. Ja kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta höyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa Venlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria.

LUKU 14

Niinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa, työksennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä huoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa kuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut. Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla huviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Mutta seuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin puolesta. Huokaillen, kädet ristissä, hän makasi tulisijan kartisella kivellä, ja sydäntä kaiveli kauhea katumus. – Mutta tapahtui asia, joka paljon harvensi häneltä humalahetket ja katumuksen pitkät päivät. Kantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren, kankea-kantisen, melkein leiviskän-painavan piplian. Suuri oli Simeonin ilo ja ihastus; ja tuostapa hyvänteosta ei hän koskaan väsynyt kiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästä ajasta unohti hän melkein ainiaksi viehättävän viinalasin.

Nyt hän lakkaamatta sunnuntakien ja pyhien iltapäivinä nähtiin istuvan pipliansa ääressä, tutkien sanaa; ja näin hän joutui harvemmin kuin ennen mieltä-muuttavan juoman pariin. Mutta niinpä tapahtui kerran kuitenkin eräänä pyhäinmiesten iltana. Iloisessa huimauksessa mekasteli, käyskeli ja pyörähteli mies, ja nukkui viimein makeasti kivellensä; mutta seuraavana päivänä tunsi hän synkeän katumuksen povessansa taas. Mitäpä teki hän silloin? Seisten pöydän päässä, edessään avattu piplia, kutsui hän korkealla, saarnaavalla äänellä kokoon kaiken talonväen vanhimmasta nuorimpaan asti. Ja asetti hän kaksi sormea piplian päälle ja, mulautellen silmiänsä kohden taivasta, vannoi pyhästi, ei milloinkaan enään nauttivansa juovuttavia juomia, ei pisaraakaan täällä eläissänsä.

Meni vuosi, meni kaksi ja meni vielä kolmekin vuotta, ja aina lujana seisoi Simeoni vannotussa valassansa. Mutta kerranpa kuitenkin piti hänen vieläkin lankeeman tuohon kiusattavaan helmasyntiinsä, ja tämä lankeemus saattoi taloon peloittavan hälinän. Valapattoisena, sieluttomana matona piti nyt itseänsä kurja mies, rikottuaan lupauksen, jonka hän oli tehnyt "kaksi sormea kirjan päällä". Sentähden tahtoi hän lyhentää viheliäiset päivänsä. Kiivaasti, mutta vakavilla askeleilla, ja mielellä kylmällä kuin jää, läksi hän tuvasta, astui ylös tallinparsille ja kiertoi kaulaansa vanhan Pilkkutamman loimivyön, jonka toisen pään hän kiinnitti katon ylimmäiseen orteen. Ja niin hän asetti itsensä levollisesti riippumaan, nukkumaan kuolon uneen; ja kankeasti tuijoittelivat eteenpäin miehen silmät, vimmatulla vauhdilla paisuivat hänen poskensa ja yhteenlikistyivät hänen kouransa kiinteiksi nyrkeiksi. Mutta hänen elämänsä mitta ei ollut täytetty vielä.

Läksihän talon vanha anoppi-muori katsomaan kananpesäänsä tallinparvella, näki miehen nuorassa ja antoi, huudolla ja kiljunnalla, kohta tiedon taloon. Hätäpaikkaan kiirehti nyt Juhani viipymättä ja pelasti veljensä kuoleman kidasta. Yhdellä tempauksella katkaisi hän loimivyön, kantoi, roihkaten ja kummitellen, veljensä sisään, mutta heidän ympärillään parveilivat naiset ja lapset, itkien, huutaen ja käsiänsä paukutellen. – Kammariin, Venlan hyllyävälle ryijylle kantoi Juhani veljensä, jossa tämä pian tointui, mutta synkeänä, huokaillen, ja tirkistellen alas permantoon istui hän sängyn laidalla, sanaakaan lausumatta. Juhani, hampaissa ryöhäävä nysä, kiirehti nyt Aapon luokse, asteli kiivaasti ja roihkaten, ilmoittamaan veljellensä kamalaa tapausta ja kyselemään neuvoa käytettäväksi Simeonia kohtaan. Hänen omasta mielestään olisi pieni, kohtuullinen löylytys, annettu salaisesti ja kaikessa hiljaisuudessa omien veljesten kädestä, ja sitten kiivasta manausta Jumalan nimessä, ollut miehelle parasta. Mutta kurituksen katsoi Aapo turhaksi, vahingolliseksi, ja päätti käyttää häntä kohtaan ainoastaan sanan voimaa. Ja koska myös hän oli virittänyt nysänsä, läksivät molemmat veljekset Aapo-Jukolasta yli pellon Juhani-Jukolaan, järjellisesti haastelemaan Simeonin, sen murheen pojan kanssa.

LUKU 14

Olihan Timolla tapana, kovin juurtuneena tapana, kerran vuodessa, noin kekrijuhlan aikoina, naukkia päänsä humalan humuun, viipyen kylässä päivän tai kaksi iloisten kumppanien seurassa. Mutta nousi tuosta melakka, koska hän viimein huomasi parhaaksi käydä kotiansa taas.

Kerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla joutui mies taasen hieman harhateille, liittyi iloiseen hummaukseen, Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin pariin. Tammiston viileässä ullakkokammarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävätä pulloa, haastelivat hartaasti, laulelivat ja halailivat armahimpina ystävinä. Niin he viettivät kaksi yötä ja päivää, hurraten ja lauleskellen ja huolettomasti heitellen hareita silmiänsä korkean kammarin tuulisesta akkunasta ulos. Katselivat he yli lantaisen tarhan, yli olkisen ometan, yli kivisen mäen, yli peltojen ja niittujen, aina Lemmilän kaukaiseen suohon, jonka kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, sinkoilivat joutsenet, kiertoilivat sinne, tänne muuttoretkellänsä eteläisiin maihin. Niinpä he välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohisilmillänsä katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.

Mutta koitti viimein kolmas päivä, ja ystävykset heräsivät kivistelevällä päällä kolkoilta vuoteiltansa. Lopussa oli sekä rahat että viina, ja mitään keinoa ei löytynyt enään saattaa aukenemaan emäntien leilit. Äänetönnä ja karmealla naamalla päättyi Timo nyt astelemaan kohden kotoa: asteli kihnustaen pitkin kujaa, asteli murheellista mäkeä ylös, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti riippuivat miehen verkahousut, ja housujen sekä punaraannollisen liivin välistä molkahteli paita julmasti ulkona; pieninä, veren-ponnistamina tuijoittelivat silmät hänen päässään, koska hän, tukka tuhannessa taakelossa, käyskeli Kekkuriin päin; ja kauas kajasti miehen avoin rinta, kajasti ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin asteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät, vuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä kovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana tonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas, näytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon. Mutta puihin, kiviin ja kantoihin ei hän nyt juuri luonutkaan silmiänsä, teroitti vaan katseensa yhä eteenpäin, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Ken ikänä tuli häntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, tuskinpa viitsi hän yhtään ainoata kertaa mulauttaa silmäänsä heidän puoleensa, ja vaivoin olisi hän enemmin tällä retkellä tehnyt, vaikka itse Suomen suuri-ruhtinas olisi käynyt hänen ohitsensa kivisellä polulla. Äänetönnä, hymyisesti muistellen kotoa, sen emäntää, sen väkeä ja lapsiansa, asteli hän eteenpäin, ja tuolloin, tällöin tunkeusi ulos hänen povestansa äkkinen, mutta hiljainen puhkaus.

Mutta vihdoin ehti hän kotonsa pihalle, ja silloin seisahtui hän tuumiskelemaan, kuinka hän uskaltaisi astua tupaan, ja löytyisikö vielä keinoa tämän auringon alla, joka voisi hieman lepytellä vihoitettua akkaa. Siinä hän nyt piteli päätään, piteli kauan, katsoi tuonne, katsoi tänne, huomasi lopulta halkopinon vajassa, ja pian leimahti aate hänen päähänsä ja hän lausui itsekseen: "nyt olen keksinyt keinon". Ja kohta rupesi hän latomaan käsivarrellensa halkoja pinosta. Ja nyt, koska oli hänellä sylissä aika jättiläistaakka, läksi hän kömppeilemään kohden tupaa, toivoen tällä juonella miellyttävänsä kiinteätä vaimoa. Rapustaen astui hän rapuista ylös, tuli porstuvaan ja huusi vilpittömällä äänellä: "avatkaas ovi.... avatkaas ovi, lapset siellä sisällä, poika tai tyttö". Tuli viimein pieni poikanen, pieni piimäparta Jooseppi, avasi oven, ja sisään astui Timo taakkoinensa, äänetönnä, katsoen oikeasti, rävähtämättä eteensä. Ja koska hän oli laskenut puusylin kolinalla nurkkaan, lausui hän: "halkopinokin rupeaa jo hassusti alenemaan; mutta mitämaks; onhan Jukolassa metsää". Sanottuansa tämän, rohkeni hän heittää pikaisen silmäyksen emäntänsä puoleen, mutta sieltäpä katsoi häntä vastaan rangaistuksen uhkaava ukkospilvi.

Kova hetki oli käsillä. Tuskin oli eukko ehtinyt kiljahtamaan suustansa kysymyksen "missä olet ollut, sinä riivattu?" ennenkuin läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä, ja maailma pyörähteli ympäri hänen silmissänsä. Mutta viimein hän närkästyi, ryhtyi vaimonsa käsivarsiin turpeilla kourillansa, asetti hänen istumaan rahille ja siinä piteli häntä koreasti hetken. Siinä Timo, tukka hirveässä pörrössä, ja turkinpunainen kasvoiltansa, haasteli äkeälle naiselle: "Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon kädestä, sinä lunttu, sinä aasintamman varsa. Luuletko minua vaan tällä tavalla uskaltavasi kuranssata? Ahah! petyitpä koreasti. Ne ovatkin harvat pokot, joita minä tukkaani lasken, vaan enpä kaikkia ämmiä tässä. Sillä olenpa, peijakas vie, kovin kiivasta miestä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein kuullaan ja nähdään. Niin, niin, katsos jos nytkin sinua vähän tuhtaan”. Noin hän tuossa uhkaili, mutta täyttämättä uhkaustaan. Eikö hän raatsinnut? Sillä paljon piti hän kuitenkin vaimostansa. – Mutta kiukkuisena kiljahteli vaimo: "hellitä, sinä kirottu mies, hellitä paikalla!" Timo hämmästyi kovin häiriölle, arveli hetken: hellittäisikö hän, vai hillitsiskö eukkoansa kauemmin. Eukko kirkaisi kerran vielä ja aina tuikeammin; Timo hellitti kouransa, mutta kohta oli miehen tukka jauhatuksessa taas. Nytpä närkästyi hän uudestaan ja kovin, päätti jättää akkansa peijakkaan haltuun ja läksi kopeasti astumaan ulos. Vitkoin kuitenkin ja vääntäen taisi hän siirtyä tuvasta; sillä eukko pyristeli niskoilla, kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan koirasmetson niskoilla teuhaa, ja höyhenet tuoksuvat ilmassa. Mutta tuosta suuriakaan huolimatta, raaksi hän itsensä ulos, raaksi väkivalloin, ja vasta porstuvan kynnyksellä hellitti akka nappauksensa, uhaten opettaa miehensä kerran vielä; ja alas rapuista astui vakaasti Timo, lausuen poistuissansa: "niin minä ämmiä opetan". Pois hän käyskeli, katosi humaliston taakse, mutta sieltä teki hän, suu mareissa, aivan vikkelän kaarroksen kohden tallia ja astui ylös parsille. Sieltä tuuppasi hän heiniä pari käärämää alas hevosille hinkalossa, kallistui siitä pehmeälle, kahisevalle vuoteelle ja, hetken mietiskeltyänsä vaimonsa "kiivasta sydäntä", nukkui raskaasen uneen.

Tuli yö, kylmä halla-yö, mutta Timoa ei kuulunut. Kovin levotonna päättyi nyt emäntä vuoteellensa ja käyskeli synkeissä aatoksissa miehestänsä. "Kentiesi on hän mennyt, hurja, hirteen; ehkä on hän vimmoissansa viskannut itsensä Nummenniitun pohjattomaan lähteesen; tai on hän nukkunut metsään, ja varmaan nyt palelluttaa itseltänsä nenät, kynnet ja kääpät, se poloinen poika". Niin hän mietiskeli, ja hyrskähti pian katkeraan itkuun, ma'atessansa vuoteella ilman armasta aviota. Siinä huokaili ja tihkaisi hän yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä, ja levotonna korva odotti portaan ja porstuvan kolinaa. Yö kului aina enemmin, mutta ei kuulunut askeleita lähestyvän miehen. Nousi hän lopulta ylös, puki päällensä ja viritti pläkkisen, moninastallisen lyhdyn, aikeissa käydä etsimään kadonnutta. Mutta yksin ei hän uskaltanut lähteä ulos öiseen pimeyteen; kovin hän pelkäsi aina tonttuja, aaveita ja kaikenkaltaisia kummituksia. Kamoitti häntä myös hirveästi heidän oma saunansa, johon oli äsken kuollut vanha ruoti-ukko, vaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Sentähden herätti hän piikansa, Taavan, kumppaniksensa retkelle; Taava nousi, puki päällensä, mutta tuiskeana, vihaisena seurasi hän emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon yöhön. Ensiksi etsivät he saunan, sitten riihen, mutta ilman hyötyä. Tulivat he pihalle taas, emäntä itkien pellonpientarelle ja rupesi hartaasti huutelemaan miestänsä nimeltä. Hän huuteli huikeasti, ja metsä kaikui, riihi lakealla loutilla kaikui. Viimein kuulivat he vastaukseksi tallinparvelta jotain karheata, käheätä morinaa, ja sinne riensivät nyt naiset. Ylös parsille, lyhty kourassa, astui emäntä, löysi Timon, joka, unipöyryisenä kohottaen itseänsä istumaan kahisevalta sijalta, pöllisteli häntä vastaan kuin aholla susilta riivattu, pyöräpäiseksi saatettu vanha oinas. Ei pysäy hän miehen turviin, joka hänen pelasti petojen kidasta, vaan äkisti, kenenkään luulematta, lähtee hän, hullupäinen, kepoittaen juoksemaan sutten jälkiä; tuolloin tällöin hän seisahtuu, töpsäyttää jalkojansa ja pöllistelee vallan tuikeasti. Niin katsahti nyt myöskin Timo, tuntematta kohta omaa vaimoansa; olipa kenties vielä jotain pohmeluksen samennetta hänen aivoissansa jäljellä.

Vaimo. Mitä sinä täällä istut? Tule sisään; eihän sinun, Jumalan luoma, täällä pakkasen kynsissä tarvitse itseäsi kärvennellä; kun ma sanonkin. Tule sisään, Timo.

Timo. Kukas te sitten olette?

Vaimo. Herresta varjele! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enään minuakaan? Ho, hoo! Kas noin, kas noinpa synti ja perkele täällä villitsevät sieluparan. Ho, hoo sentään!

Timo. Mitä siinä nyt itkua puserratte? – Kukas te oikeastaan olette?

Vaimo. Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo!

Timo. Häh?

Vaimo. Etkö tunne enään minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimos.

Timo. Jassoo! Niin, oikein!

Vaimo. Tule sisään ja älä itseäsi täällä vetele, kylmällä tallinparvella. Voi sinua kurjaa!

Timo. Niin mar' jo sitten herra tallinparvella makasi. Ole vaiti ja älä tuossa lapsekkaita juttele. Eihän miehen täällä hätääkään ollut.

Piika. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan tässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa.

Vaimo. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas.

Piika. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomana mäelle.

Timo. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka, eihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään.

Piika. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta lammas.

Vaimo. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä. – Etkö sieltä jo pääse sinäkin?

Timo. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä tupaan.

Tulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa riensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi kerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää, voita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti rupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä, katseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä.

Vaimo. Kun ma sanonkin; miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies, koska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän sinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin? Minähän sinua revin taas!

Timo. Niin mar', jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita vaikertelet, koska ei ole tästä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen pinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin! Menes laskemaan kaljaa.

Vaimo. Miksi lurvailet sitten kylissä ja kylien krouveissa öitä ja päiviä, öitä ja päiviä? Onkos tämä laitaa?

Timo. Onhan sitäkin siinä ollut noin kerran vuodessa, onpa niinkin, sitä ei taida kieltää.

Vaimo. Missä olet uisakoinnut taas ja kenen kanssa? Sanoppas. Kenen veijarin kanssa?

Timo. Olihan noita kumppania, oli niinkin.

Vaimo. Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano kohta.

Timo. Hä! Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston ullakkokamarissa.

Vaimo. Mitä joitte?

Timo. Viinaa vaan, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille rommit tulisi, rommit ja lipparit?

Vaimo. Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.

Timo. Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan. Mutta mitähän tässä nyt kuoltais, parhaassa ijässämme? Oleppas vaiti kuolemasta ja laske minulle kaljaa.

Ruskeata, kuohuvaa kaljaa laski akka tynnöristä miehellensä, joka, syötyänsä oikein aika-miehen atrian, tyhjensi melkein koko haarikan. Ja siitä läksivät he molemmat yölliseen lepoon.

Mutta kerrottavana on vieläkin eräs toinen kaista tämän emäntäisen luonnosta. – Sunnuntai- taikka pyhä-aamuina, koska hänen oli lähdettävä rippikirkkoon miehensä kanssa, aneli hän aina, vuodattaen tulisia kyyneleitä, anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän suinkin olisi rikkonut heitä kohtaan. Ja tämä hetki oli Kekkurin huoneessa liikutuksen hetki.